Jodilla on sama rooli läpi kaikkien nisäkkäiden: se on tärkein hivenaine kilpirauhaselle ja sen hormonituotannolle. Koska kilpirauhashormonit ovat ehkä vahvin vaikuttaja perusaineen- sekä energia-aineenvaihdunnalle, niin se kuuluu luokkaan tärkeimmät. Toki moinen luokittelu on melkoisen hölmö, koska elimistössä ei ole ns. turhia hormoneja. Silti kilpirauhasen toiminra on niin tärkeässä roolissa, että sen hyvinvointiin on kiinnitettävä erikoista huomiota ja ruokinnassa se tarkoittaa yhtä ja vain yhtä asiaa: varmistaa jodin riittävyys.
Jodia tarvitaan elimistössä kilpirauhasessa. Ilman jodia ei saada valmistettua kahta hormonia: tyroksiinia (tetrajodityroniini eli T4) ja trijodityroniinia (T3). Molemmat ovat ns. kilpirauhashormoneita, joista T4 on epäaktiivinen ja T3 aktiivinen muoto. Näistä T4 on yleisesti tunnetumpi, koska epäiltäessä kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaa, niin kilpirauhasen hormoneista yleensä mitataan ensimmäiseksi T4.
Kilpirauhashormoneita ei saada valmistettua ilman kolmea raaka-ainetta. Yksi on jodi. Kaksi muuta ovat aminohappo tyrosiini ja mineraaleista seleeni. Kun jostain kolmesta on puutetta, niin se näkyy kilpirauhasen kyvyssä tuottaa hormoneitaan, ja eläin (tai ihminen) sairastuu. Ei nopeasti, eikä radikaalisti romahtaen, vaan hitaasti ja hiipien, kuten jokainen kilpirauhasen vajaa- tai liikatoiminnasta kärsivä tietää. Tämä johtuu siitä, että hormonit ovat usein pitkäikäisiä, sillä ne toimivat viestinviejinä, käynnistäjinä ja katalyytteinä eli kiihdyttäjinä kehon erilaisissa kemiallisissa reaktioissa, jolloin ne eivät itse käytännössä suuremmin osallistu reaktioihin. Niitä siis “kuluu” vähän ja elimistön varastot riittävät pitkään. Hormonitoiminta ravinnon puutteessa tai vajaasaannissa ei myöskään lopu kuin seinään, sillä jos ruuasta ei saada, niin elimistö alkaa purkamaan muita varastoja.
Tämä on yksi, ja ehkä vahvin peruste siihen, että hevosen ilmiasun seuraaminen tasapainoisen ravitsemuksen mittarina ei toimi. Kun merkit puutteesta tulevat näkyviin, niin hevonen on elänyt jo pitkään saamatta perustarpeitaan tyydytettyä ja puutteiden tullessa näkyviin ollaan jo niin sanotusti löysät housuissa. Perusteluna ilmiasu on aivan yhtä kestämätön kuin olettaa, että hevosella on asiat hyvin, koska se tulee höristen korvat pystyssä portille vastaan.
Koska jodi itsessään ei tee elimistössä suuriakaan, vaan on hormonien rakennusaine, niin oleellista on, että mitä hormonit tekevät. Kilpirauhashormonit T3 ja T4 vaikuttavat aineenvaihdunnassa eli miten elimistö saa solutasolla energiaa ja miten uusia aineita kuten rasvoja ja proteiineja valmistetaan. Ne kiihdyttävät perusaineenvaihduntaa. Ne ovat ehdottoman välttämättömiä kun tehdään uutta kudosta ja korjataan vanhaa (puhutaan proteiinisynteesistä). Entsymaattiset reaktiot eivät toimisi tai olisivat liian hitaita. Rasvojen palaminen kaloreiksi solujen mitokondrioissa loppuisi tai hidastuisi pahasti. Ruuansulatus kärsisi, koska imeytyminen suolesta heikkenisi. Reaktiot mm. adrenaliiniin heikentyisivät. Solut eivät kasvaisi kunnolla ja kasvattajilla olisi käsissä lisääntymisongelmia.
Hevosilla on huomattavan vähän kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka voisi viitata siihen, että ravinnosta johtuvaa jodin puutetta ei olisi, ja kaikkia kolmea tärkeintä rakennusainetta – jodia, seleeniä ja tyrosiinia – saataisiin riittävästi. Oletus on tosin hieman ontuva, koska vajaatoiminta on yhtä harvoin puhtaasti ravintoaineiden vajaasaannista johtuvaa kuin että (hevosilla yleisempi) liikatoiminta johtuisi vastaavasti liikasaannista. Mutta kumpaakaan ei saa käyttää tekosyynä sille, että ei tiedä mitä, mistä ja paljonko saadaan.
Hevosilla kilpirauhasen ongelmiin herätään useimmiten kilpirauhasen liikakasvun myötä. On mahdollista, että se on seurausta jodin puutteesta.
Tammoilla tiedetään, että jodin puute aiheuttaa mm. kiiimakierron epäsäännöllisyyttä, heikkoa tiinehtyvyyttä ja heikkona syntyviä varsoja, joilla on epänormaalit jalat. Nuo kaikki ovat kuitenkin kohtuullisen yleisiä ongelmia muutenkin ja jos ruokinta on ns. teollista (korsi- ja väkirehujen suhteen), niin jodin puute ei liene realistinen ongelma. Luonnollisilla ja muilla yrttiruokituilla asia saattaakin olla toinen, varsinkin jos niiden jodin saanti riippuu täysin maaperästä ja vapaaehtoisesta jodioidun suolakiven nuoleskelusta (taas kerran, himalaja on ongelma, myös omistajalle). Mutta jos em. ongelmia on, niin jodin saannin tarkistaminen on sieltä helpoimmasta päästä tehdä. NRC:n kuudes laitos kuitenkin esittää, että puute on harvinaista, mutta ylisaanteja tapahtuu.
Ylisaannin tunnistaminen vaatii kuitenkin myös ruokinnan laskemista, sillä ulkoiset oireet ovat käytännössä täysin samat kuin puutteenkin,
NRC 2005 sanoo, että korkein saanti saisi olla rehuissa 5 mg/kg ja Mercks taasen 40 mg/päivä (kyse lienee 500 kg hevosesta). Tuo tarkoittaisi, jos että hevonen syö 10 kg päivässä, niin kilossa ei saisi olla milligrammaa jodia. Toisaalta, kun hevosen saanti oli maksimissaan 80 µg/kgEP, niin munuaisten kautta tapahtuva eritys piti tasapainon, eikä kilpirauhasmuutoksia ollut. Tämä tarkoittaisi 500 kg hevoselle… 40 mg päivässä.
Koirilla ja kissoilla jodin ylisaanti on melkoisen teoreettinen kysymys ja vaatii huomattavan korkeaa ylisaantia melkoisen pitkään, ja tulokset on saatu laboratorio-olosuhteissa. Hyvin kevyin perustein panostaisin omat rahani hevosilla samaan, ja yliannostus on ongelma vasta kun aletaan leikkimään vastoin kuuluisaa maalaisjärkeä ja annetaan hevoselle esimerkiksi vapaa pääsy merilevään. Silloinkin se on vaikeaa. Aikuisilta hevosilta en löytänyt myrkytyksen aiheuttavaa määrää, mutta varsoilla ja tammoilla yli 300 mg annokset päivässä pidemmän ajan (luokkaa noin kuukausi) alkoivat aiheuttaa oireita.
Koska jodista ei aidosti tiedetä paljoakaan, niin suosituksetkin ovat einen hatarat. NRC otti keskiarvon kahdesta arvosta – alimmasta ja korkeimmasta tutkitusta – ja päättivät alimman suositellun saannin olevan siinä:
- 7 µg/kgEP (500 kg = 3,5 mg)
- 350 µg/kgKA, jos syöntimäärä on 2 % painosta (500 kg = 10 kg kuiva-ainetta = 3,5 mg)
Ruoka
Kuten aina, niin jodissakin hevosen tärkein saantitie on korsirehu, eli heinä. Periaatteessa heinän jodipitoisuus riippuu täysin maaperän jodipitoisuudesta, jolloin rannikkoalueilla jodia olisi riittävästi ja sisämaassa tulisi puutetta. Eroa ei käytännössä kuitenkaan suuremmin ole, kiitos lannoituksen. Tosin luomuheinän ja antaa-ruohon-kasvaa -heinän kohdalla saa olla einen hereillä.
Jos, tai kun, heinäanalyysi ei kerro jodin määrää, niin ollaan melkoisen tyhjän päällä ja ruokintalaskut ovat jotain puhtaan arvauksen ja valistuneen arvauksen välimaastosta – oletuksena 2 mg/kg on positiivinen, joten ehkä 1,5 mg olisi toimiva kompromissi. Silloin 500 kg hevonen saisi tarvitsemansa 3,5 mg jodia syömällä vajaa kolme kiloa kuiva-ainetta heinänä. Tai kauraa, suunnilleen sama siitä löytyy.
Jodin saannin ei tarvitse kuitenkaan olla täysin heinästä riippuva, koska kaikki muutkin rehuina käytetyt kasvit ovat aivan samalla tavalla kasvaneet samassa maaperässä. Plus tietysti valmiiden väkirehujen lisätyt hivenaineet, mukaan lukien jodi. Racing Selectedissä on 1,5 mg/kg jodia, joten jos se kuuluisa 500 kg hevonen syö kolme kiloa päivässä, niin sen koko jodin tarve on tyydyttynyt.
Myös nuolukivestä saadaan jodia – ainakin jos ei erehdytä käyttämään söpöjä ja muodikkaita himalajan sun muiden kuolleiden vesistöjen terveysuoloja. Suomen Rehun Multi nuolukivessä on analyysin mukaan 100 mg/kg. Silloin koko tarve saataisiin tyydytettyä, kun hevonen imeskelee gramman nuolukiveä per 14 painokiloaan, joka tarkoittaa 35 grammaa 500 kilon hevoselle – jos yksi hevonen tuhoaa moisen 10 kg kuution enintään 285 päivässä, niin se on saanut jodinsa pelkästään nuolukivestä.
Merilevää on käytetty muilla lemmikeillä tyypillisesti kahdesta syystä. Ensimmäinen on sekalainen lajitelma hivenaineita (tosin aika matalilla määrillä) ja toinen on nimenomaan jodi – nyt kannattaa muistaa, että superfood-maailman rakastama spiruliina ei ole jodin lähde ja häviää suunnilleen kaikessa muussakin merilevälle. Mutta sitä on helppo ja halpa viljellä, niin se on otollisempi tuote kaupata terveysintoilijoille kuin laajalta osin kalastuksen sivutuotteena tuleva merilevä.
Merilevän jodipitoisuudet vaihtelevat huomattavasti erittäin, joten sen suhteen kaikki laskut ovat täysin arpapeliä. Silti on aina lähdettävä siitä, että merilevässä on paljon jodia. Usein rehupuolen merileville ilmoitetaan haarukka 700 – 1200 µg/g, joten hevosen tarve on tyydytettävissä noin teelusikallisella päivässä. Se on siis ehkä edullisin jodin lähde, mitä hevosmarkkinoilta löytyy.
Summa summarum – jos saa hevoselleen jodin puutteen aikaiseksi, niin aika uskomuspuolen opeilla on saanut kavioeläimiään hoitaa ja ruokintavirheet ovat niin laajoja, että jodin puuton ei ole taatusti ainoa ongelma. Sen sijaan reipas ylisaanti onkin helpompi toteuttaa, ainakin periaatteessa. Jos rajana pidetään 300 mg jodia päivässä, niin sekin edellyttäisi 250 grammaa merilevää päivässä; siinä tyhjenisi kilon purnukat aika haipakkaa. Ruuasta moisen määrän saaminen on täydellisen mahdotonta, eikä se hevin onnistu nuolukivelläkään – ellei poni popsi sitä kolmea kiloa päivässä.
Suositellun saannin ja myrkytysrajan suuri ero on syy siihen, miksi aidosti myrkytyksiä ei tule ilman omistajan tarkoituksenmukaista pyrkimistä siihen, olkoonkin että se johtuisi toetämättömyydestä tai typeryydestä.