Minulla on yksi aukko harrastajan perussivistyksessä ja se on hevosluentojen ja -klinikoiden puute. En ole käynyt, kun ei ole ollut tarvetta. Alussa kyse oli ratsastuskoulusta, jossa en voinut vaikuttaa yhtään mihinkään ja hevonen oli van väline varsinaiseen puuhaan: ratsastukseen. Kaikesta hypestä huolimatta suurin osa ratsastajista ei harrasta hevosia, vaan ratsastamista. En minä sen kummallisempi ole, paitsi että sanon tuon arkipäivän fakta ääneen. Mutta oma hevonen on muuttanut tuota painotusta.
Minusta maastakäsittely on parhaimpia tapoja opettaa hevoselle määrättyä kontaktia ihmiseen. Keskittymistä ja kuuntelua, olkoonkin, että ilmeisen useat kiertävät sillä pelkoaan nousta selkään. Hevonen ei osaa kunnolla työtään, koska sitä ei ole sille koskaan kunnolla opetettu, eikä myöhemmässä vaiheessa vaadittu. Kun samaan yhdistetään laajempi linjattomuus sille mitä hevonen saa ja varsinkaan ei saa tehdä, niin aletaanhan siinä olla ratsastajalle/omistajalle jopa vaarallisissa tilanteissa.
Väitän, että suurin osa hevosten kanssa elävistä ei aidosti ymmärrä eläimensä käyttäytymistä, eikä osaa lukea sitä. Ikäänkuin piiloudutaan väitteen ”hevonen on pakoeläin” taakse. Ja siirretään omaa hevospelkoa itse hevoseen, jolloin jokainen sinällään viatonkin liike lasketaan liskoaivojen puolella riskitilanteeksi, ja väistetään hevosta. Hetken kuluttua hevonen johtaa 5-0 ja käsissä on ongelmatapaus. jossa ongelma ei ole yhtään sen kummallisempi kuin että ollaan asiaa tajuamatta opetettu hevoselle säännöllisesti, että ihminen väistää hevosta. Ei tuota enää riimuköyden pyöritteltyllä ratkaista, paitsi jos köyttä käytetään ihmiseen.
Hevospelon merkitystä ei saa koskaan aliarvioida. Enkä sano tätä siksi, että itse pelkään niitä ja joudun aivan joka päivä aktiivisesti puuttumaan omaan käyttäytymiseeni. Tekemällä jotain, jossa minun on pakko yrittää peittää oma epävarmuuteni ja olla ylireagoimatta. Ongelma on ”vain” siinä, että en läheskään aina tiedä mihin pitää reagoida ja miten. Mutta se, että joutuu opettelemaan viisivuotiaan ruunan kanssa, on eräänlaista kielikylpyä. Nopeaa oppimista.
Vaikka tarkoitus ei ollut tällä kertaa selitellä pelon anatomiaa, niin loimien riisuminen on tyyliesimerkki. Kaikki muu menee, mutta edelleenkin jalkalenkit ovat ongelma. Huomaan kerta toisensa jälkeen seisovani mahdollisimman kaukana ja yrittää sitten perse pystyssä kurottamalla saada lukko auki. Ja sitten kierretään etukautta aukaisemaan toinen, ja sitten paluu – etukautta – hevosen toiselle puolelle ottamaan takki pois. Paluu siksi, että pääsen karsinan oven puolelle ilman, että täytyy loimi sylissä kiertää hevonen.
Minulla ei ole pienintäkään syytä pelätä tilannetta. Ei minua ole koskaan potkaistu. Pari kertaa joku kuriton poni on astunut varpaille, ja sekin koska omalla toiminnallani sallin sen. Minä en myöskään pelkää tilannetta aktiivisesti, eli en näe painajaisia eikä minulle tule kylmää hikeä. Mutta pelko on syvällä ja vaikuttaa alitajunnan puolella miten teen. Kun tuon huomaan, niin joudun pakottamalla pakottamaan itseni tekemään jotain, kuten vaikka menemään hännän viereen, jolloin saa molemmat lukot auki kerrassa. Mutta se vaatii minulta tietoista ponnistelua, ja selittämistä, että ei se halua stepata minun päälläni.
Uskon vakaasti, että maastakäsittely auttaa tuomaan varmuutta ja uskoa siihen mitä tekee, ja jossain määrin myös rakentaa hevosta työskentelemään ihmisen kanssa. Kun maassa saa parempaa omaa kontaktia hevoseen, niin en näe mitään syytä miksi sama kontakti ei toisi myös enemmän itsevarmuutta selässä. Väitän myös, että hevosta maassa säikkyvät pelkäävät myös satulassa, ja se on suurin este kehittymiselle. Ei vatsalihakset tai SI-nivelten liikkuvuudet.
Mutta paljonhan minäkin selittelen uskoa. En minä aidosti tiedä mitä teen, kun en ole tehnyt. Pelosta tiedän silti paljonkin. Olen edennyt tilanteesta, jossa 2011 syksyllä en tiennyt mitä oikeasti olisi pitänyt hevosen kanssa tehdä edes talutuksessa ja 2013 kehun aloittaneeni ratsastuksen, pisteeseen, jossa ostan 2016 oman hevosen – alkuvaiheen jutun löydät täältä. Tuo on edelleenkin isompi juttu kuin moni ymmärtääkään.
Joten maastakäsittelyn teoriaa ja perusteita on opeteltu. Vaikka manuaalien lukeminen onkin täysin jonninjoutavaa ajanhukkaa, niin silti olisi syytä olla edes auttavasti kärryillä siitä mitä tekee ja miksi. Kun tuli mahdollisuus päästä kuuntelemaan ammattilaisen juttua ja näkemään miten hän toimii, niin tietysti mentiin. Varsinkin kun kuuntelupaikka oli poikkeuksellisen edullinen, vain kympin.
Työssä oli Suomessa paljonkin keikkaa tehnyt Vladimir Georgiev. Ei vissiin aivan yhtä tunnettu kuin Marcin Mach, mutta miehet ovat tehneet klinikoita yhdessä. Joten oletettavaa on, että Vlad työnsä osaa.
Alkuun ilmeisen tyypilliseen tapaan esittelyä omalla hevosella, mitä maastakäsittelyllä saadaan opetettua – niiamista, maahanmenoa ja takajaloille nousua. Vaikutti varmasti moniin muihin paikalle saapuneisiin, mutta ei minuun. Olen puolittain pahoillani, mutta 20-vuotiaan hevosen, jonka omistaja on sirkustaustainen ammattikouluttaja, täytyykin osaa moiset perusrutiinit. Enkä tiedä miten nuo liittyvät mitenkään maastakäsittelyyn sillä jenkkimerkityksellä, joka Suomeen on iskostunut, koska nuo temput on aina opetettava maasta – ei niitä selästä tehdä.
Maastakäsittely on saanut (riesakseen?) omituisen hyvinkin romantisoidun käsityksen siitä mitä tehdään ja miksi tehdään. Voi kohtuullisen huoletta yleistää, että natural horsemanship on kuorrutettu samoilla uskomuksilla kuin koiramaailman yliposetiivarit selittäessään miten koirat koulutetaan vain ja ainoastaan ilman kieltoja ja pakotteita. Se, että temppukoulutuksessa käytetään aina palkitsemista, ja että hevoskoulutuksessakin paineen poisto on on pakote, ei positiivinen palkka, tuppaa unohtumaan melkoisen usein. Ei hevonen ilosta ja onnesta halua ratsastuksen apuja kuunnella, tai pitää vuolussa/kengityksessä jalkaa yllä. Opetettu asia, jossa on aina ja poikkeuksetta jouduttu käyttämään pakotteita. Se, että eläintä ei hakata, ei poista kieltojen tarpeellisuutta. Vai meinataanko, että vanhempi ruuna ihan vaan rauhoittaakseen nöykkii tai kääntää takapuolensa, kun nuorempi tulee heinille takki auki päätään heiluttaen?
No, en jaksa aihetta, mutta pointti on siinä, että jos joku tulee katsomaan Vladimiria ajatuksena saada oppia siitä miten hevonen koulutetaan käyttäytymään ja tekemään ilman pakkoa, niin hän tulee taatusi pettymään – varsinkin jos eräällä tavallä näkee rivien väliin.
Toinen pointti oli siinä, että vanhan osaavan hevosen esittäminen on ajanhukkaa, joka vain pidentää muutoinkin pitkää päivää.
Seuraavaksi hän esitteli aivan perusasiat siedättämisestä sekä miten hevoselle luodaan paine juoksutuksessa. Nimenomaan esitteli, koska en usko yhdenkään asiaan aiemmin tutustuneen oppineen siitä muuta kuin pääasiaa ja terminologiaa hivenen. Kaikille muille kyse oli vanhan kertauksesta.
Tuohon upposi puolikas päivä ja kun julistettiin ruokapaussi, niin me pakenimme kotiin. Vaatteita oli muutoin riittävästi, mutta kenkiin olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota. Joten ei ole tiedossa, että millaisella sisällöllä loppukurssi mentiin.
Minulla on sen verran kokemusta. että tiedän mikä on se aito syy jonkun luennon tai koulutuksen järjestämiseen. Tässä tapauksessa tuo syy jäi epäselväksi. Kun klinikkahevonen olisi maksanut 30 euroa ja kuuntelu kympin, niin tienestiksi tuota ei tehty. Joten joko myytiin järjestäneen tallin palveluja, tai haluttiin myydä mahdollista uutta palvelua jo oleville asiakkaille, tai Vlad halusi mainostaa omaa toimintaansa. Ykkös- ja kolmosvaihtoehto eivät sitten toimineet. Ohan pelkästään siksi, että en tiedä mitä myytiin ja mistä se olisi saatavilla. Joten ehkä kyse oli enemmänkin oman porukan sitouttamisesta.
Minulla anti jäi kahteen asiaan. Ensimmäinen hevosasiaa, ja toinen enemmän koirapainotteista.
Vladimir mainitsi useampaan kertaan, että hevonen kannattaa opettaa painamaan päänsä pyynnöstä alas. Niskaa saa hieman venytettyä, jota en sinänsä pidä merkityksellinä maasta syövälle eläimelle, mutta ehkä jostain slow feed -verkosta ruokansa nyhtävälle tuollakin on merkitystä. Oleellisempana pidän sitä, että tuosta on helpompi siirtyä sivuvenytyksiin ja pyytää hevosta taivuttamaan niskasta päätään lavan suuntaan.
Tärkeimpänä pidettiin kuitenkin sitä, että liike rauhoittaa hevosta. Pään painaminen on rauhoittava signaali, eläimelle itselleen kuin myös ympäristölle. Olettamus on, että liike itsessään aiheuttaa henkisen reaktion. Silloin työn päätteeksi komennosta pään painaminen poistaisi hevosen stressiä ja rauhoittaisi.
Minulla on määrättyjä vaikeuksia uskoa tuohon. On kaksi eri asiaa, että puhutaanko mielentilaan liittyvästä merkkikielestä kuin että merkkikieli opetettuna toimintana aiheuttaisi mielentilan. Tuolla olettamuksella maahan-komento rauhoittaisi kierroksilla olevan koiran vain siksi, että mennään nukkuma-asentoon. Ei se rauhoita, mutta toki pysäyttää liikkeen. Ei se silti koiran mielentilaa miksikään muuta.
En ole aivan varma, että onko aidosti kyse ”vain” kielimuurista ja Vladimir tarkoittaakin pohjaltaan jotain aivan muuta. Kuten että sitä käytetään kiitoksena sinällään hevoselle miellyttävänä liikkeenä, mutta joka samalla kuitenkin elekielen pohjalta vahvistaa ihmisten johtajuutta.
Toinen oli paukahduksen, kovan äänen, siedättäminen. Se kannattaa tehdä liikkeessä, liinalla ympyrässä, koska pakoeläimenä hevosen reaktio on paeta, mutta jos se jo valmiiksi on liikkeessä, niin se ei pysty erikseen käynnistämään pakoa. Hevonen ei siis saa palkittua pelästymistään. Toinen syy oli siinä, että työskennellessään hevonen joutuu kiinnittämään enemmön huomiota ihmiseen ja työhön, joten sillä on vähemmän valinnanvaraa muihin ulkoisiin ärsykkeisiin.
Monet toteuttavatkin asioita noin tietämättä miksi, ja hypoteesi on riittävän simppeli ollaakseen uskottava. Koirien kohdalla vastaavaa kytkentää siedätykseen, liikkumiseen ja työhön voisi myös miettiä – siitäkin huolimatta, että moisia virityksiä toteutetaankin jo, ja että koiran paukkuarkuun on lähtökohtaisesti erityyppinen ongelmakimppu kuin hevosen reagointi.
Periaatteellisella tasolla minun mietityttää eräs asetelmaongelma, johon en saanut tuollakaan vastausta.
- Jotta koulutettava asia opittaisiin, niin paineen on hävittävä ja palkan on tultava heti, kun haluttu toiminto tapahtuu. Ainakin alussa, myöhemmin kuormituksen kestoa pidennetään osaamisen ja vaatimuksen lisääntyessä. Ajoitus on kuitenkin tärkeä.
- Melkoisen moni ei osaa ajoittaa. Jo yksistään siksi, että ei osata lukea eläintä, eikä ihan tarkkaan olla edes hajulla, että mikä on se aito reaktio tai toiminta, jota vahvistaa. Osa on ujoja/lepsuja, ja lopettavat vaatimuksen liian aikaisin, jo ennen haluttua toimintaa. Osa ampuu yli liioittelussa ja jatkavat kuormitusta liian pitkään.
- Onko suurempi virhe tehdä vajaasti ja pahimmillaan niin, että hevonen palkkaa itseään väärästä tai vajaasta suorituksesta, vai onko pahempi floodata yli sietokyvyn ja saada käsiinsä turta sekä reagoimaton eläin
Ääripäitä ei saisi koskaan verrata, eikä yhdellä virheellä puolustella toista, mutta nuo kaksi ääripäätä ovat kuitenkin ne yleisimmät töpit. Pitäisikö siis välttää toimintaa, jossa vaarana on saada zombie, vai toimintaa, joka tekee pahimmillaan hevosesta vaarallisen?
