Suurin osa tutuista tietää, että aloitin ratsastamisen. Kun lähemmäs viisikymppinen mies, ilman aikaisempaa hevostaustaa, hetero ja ilman pedofiliataipumuksia ilmestyy tallille, niin onhan se eräänlainen tapaus. Ravipuolella kukaan ei olisi edes päätään kääntänyt, mutta tuntihevostelussa olen poikkeus. Tallilla, jossa käyn, meitä miehiä on hämmästyttävän paljon: kolme taitaa olla luku. Ratsastaminen olikin mielenkiintoista puuhaa, ja huomattavasti vaikeampaa kuin olin luullut.
Ennen kuin aiheesta jatkuu enempää, niin palautetaan muistiin mikä oli hevoskokemukseni laajuus ennen perheen naisihmisten mukana tallille menemistä/pääsemistä/joutumista (valitse oikea vaihtoehto).
Tarina on julkaistu aiemmin Katiskassa otsikolla (Super)Natural horsemanship:
Juu, jätetään tällä kertaa pedot rauhaan, ja piipahdetaan vilkaisemassa pakoeläimiä. Hevonen on pakoeläin, mutta niin olen minäkin – kun puhutaan hevosista. Hankalaa, koska meille tulee hevonen tai kaksi jollain aikataululla. Minut tuntevat tietävät, että en tule oloani kovinkaan vapautuneeksi hevosten seurassa. Suomeksi, pelkään niitä. Koirat ovat helppoja, enkä käytännössä koskaan säiky niitä, vaikka aggressiivisten parissa varovainen onkin. Koiria pystyy lukemaan, niiden ennakointi on kohtuullisen helppoa ja käsittely loogista. Hevonen sen sijaan… täysin ennakoimaton ja aivan liian iso ollakseen turvallinen. Lapset eivät kuulemma saisi taluttaa koiria, mutta 600 kiloisen mitä arvaamattomimmista syistä skitsoavan eläimen selkään saa kyllä heittää pikkutytön ja sanoa että laukkaapa polle reima. Aivan käsittämätöntä.
Ensimmäinen kosketukseni hevosiin tuli niinkin myöhään kuin jokunen vuosi sitten Irlannissa. Heidillä ja Tonilla oli valkoinen tinker-poni. En varmastikaan käytä termi oikein mitä tulee hevosrotuihin. Se oli poni, koska se ei ollut hirvittävän korkea. Ja se oli tinker, koska se oli hyvinkin todennäköisesti maantiemustalaisten, travellerien, eli tinkerin kasvattama – aika paljon elämää nähnyt tamma.
Aidosti ensimmäinen kosketukseni noihin ylisuuriin maaeläimiin oli kylläkin lapsuudessa, kun Turun Ruissalossa juostiin karkuun laitumella olleita poliisien ratsuja. Mellakantorjuntaan kehitettyjä petoja, jotka olisivat pelottaneet keskiaikaista raskasta ratsuväkeäkin. Ne tulivat korvat ojossa ja huulet törrössä aitoja vastaan ja yrittivät ilmiselvästi purra pikkulasten kädet irti. Lisäksi ne murisivat. Joku yritti huijata meitä väittämällä, että ne hörisivät ja yrittivät hamuta porkkanaa ja sokeria – mutta vaikka lapsia olimmekin, niin ei meitä huijattu; pelkkää terminologiaa.
Heidin ja Tonin poni veti minua aivan 5-0. Sen kerran kun yritin siirtää sitä talliin, niin se lähtikin toiseen suuntaan syömään heinää. Millä hemmetillä minä olisin moisen voinut pysäyttää, eihän sillä ollut edes kuristuskaulapantaa. Toisen kerran se pottuili minulle juosten edellä karkuun, eikä antanut kiinni, vaikka kuinka karjuin tänne ja sivulle. Heidi yritti väittää, että pimeällä otsalampun kanssa ei kannattaisi yrittää ottaa hevosta kiinni, mutta hänkin yritti vain huijata ja puolustella eläintään.
Todella hankalia eläimiä. Perustottelevaisuus aivan hakoteillä.
Tällä päivämäärällä (7.11.2011; toim.huom.) olin tulossa illan suussa kotiin. Oli hämärää ja tihutti vettä. Yhtä äkkiä keskellä erästä sivukyliä halkovaa pikkutietä seisoi hevonen keskellä kulkuväylää. Pää ojassa, ja häntä keskiviivalla. Pysäytin auton ja laitoin nelivilkut päälle. Mitäs nyt? Elikko ei väistä, ja lämminveriori tai -ruuna – en missään vaiheessa kurkannut jalkojen väliin – on aivan yhtä hasardi kuin hirvi tiellä ollessaan. Poliisit tuskin tulisivat kovinkaan nopeasti. Arvasin aika tarkkaan mistä talosta ori/ruuna oli lähtenyt karkuteille, mutta arvelutti jättää autoa ja hevosta keskelle lähes pimeää tietä – liian vaarallista. No, kotona on tallimestari ja olen saanut teoriakurssitusta hevosen käsittelyssä. Kuinka hankalaa moinen voisi olla?
Auton moottori sammuksiin, mutta valot ja nelivilkut saivat jäädä päälle. Moottorit pelottavat koneja, ja siksi ohittaessa ei saisi kiihdytellä eikä vaihdella vaihteita, vaan pitää kierrokset ja nopeus samana, tai sitten hiukan jarruttaa moottorilla isommalla vaihteella. Lippalakki taakse, koska ainakin koiria saattaa lippalakki pelottaa, varsinkin miehillä. Kun ei näe kasvoja eikä ilmeitä. Kaipa hevosilla on ihan sama asia, ainakin niillä on isommat silmät. Ja ilman tupakkaa minä en lähde mihinkään, missä voi mennä henki.
Kävelin noin metrin päähän hevosta. Kysyin siltä, että onko sukujemme välillä riitaa tai verikostoa, koska olen saattanut syödä hänen serkkunsa. Se vain tuijotti, ei sanonut mitään. Ojensin käteni, koska onhan se hyvä haistella. Siinä vaiheessa se yritti syödä sormet. Salakavalia otuksia, kuten olen sanonut. Menin hieman lähemmäs, koska kotona oli sanottu, että hevonen ei pysty potkaisemaan lähelle, mutta on hieman etäämpää jumalattoman tarkka – tark’ampujaluokkaa. Koska tuo ruskeanmustanpuhuva lämppäri ei samantien yrittänyt puraista päätä irti, niin nappasin kiinni… no, siitä jutusta. Se taakkaliinan tapainen shydeemi, joka menee pään syrjää pitkin ja turvan yli. Ikään kuin kuonopanta, joka ei kuitenkaan estä puremasta.
Kysyin hevoselta suostuisiko se lähtemään kotiin. Se taisi sanoa, että juu, koska kääntyi minun suuntaani ja lähti lönköttelemään mukaan. Ainakin hetken aikaa. Niin kauan, että pääsimme nelivilkuissa olevan Ducaton kohdalle. Oli hyvä, että olin ottanut vasemmalla kädellä kiinni, joten hevonen jäi minun ja auton väliin. Nimittäin se alkoi kiskomaan päätään ylös, steppaamaan etujaloillaan ja painamaan perällään minua ojan suuntaan. Ajatelkaa jos olisin ollut tien puolella, hevosen ja Ducaton välissä – sehän olisi voinut rytätä minut auton kylkeen.
Tein kuten oli käsketty. Tai ainakin joskus selitetty. Painoin päätä alas ja turpaa rintaa kohden. Hevosella on muuten sitten aika vahvat niskalihakset. En edelleenkään ymmärrä miten pikkutytöt pärjäävät noiden kanssa. Eivät he varmaan pärjääkään, siksi ehkä lämpöisten kanssa puuhailevat vatsakkaat ravimiehet. Se rauhoittui sen verran, että pääsimme auton ohi. Sitten tulikin jo pelastava enkeli. Isäntä itse, omistaja, tuli juosten vastaan ja otti pollensa.
– Helvetin kaakki oli taas mennyt läpi langoista.
– Unohda sähkö, laita piikkilankaa.
– Paskat tämä mitään piikkilankaa tarvitse. Laitan enemmän potkua lankoihin, eiköhän tuo ryykääminen lopu.Sitten tuli kohokohta. Tarinan huipennus.
– Mutta oli se helvetin hyvä että ensimmäiseksi paikalle osui oikea hevosmies. Olisi muuten voinut tapahtua vahinko.
Niin, se minä olen. Oikea hevosmies. Varsinainen hevoskuiskaaja. Pitäisiköhän alkaa harrastamaan lännenratsastusta?
