Hessun kanssa ei mennyt aivan putkeen. Se on jo vanhaa historiaa. Ehkä jossain vaiheessa olen valmis avautumaan niistä teinimäisistä pettymyksen aalloista, jotka tuo epäonnistuminen aiheutti. Mutta vielä ei ole sen aika. Nyt riittää toteamus, että putoamisen jälkeen on noustava uudestaan selkään. Vaikka kesä piti mennä ahkeran ratsastuksen parissa, niin yhtä katastrofia lukuunottamatta se ei ole toteutunut, mutta uusi hevonen on ostettu. Kuningas on, ei sentään kuollut, mutta myyty, joten eläköön uusi Kingi.
Hessu ei ollut aivan sitä mitä sen trokannut LatvianDreamHorses [sic!] lupasi. Minun piti saada lapsille ja aloittelijoille sopiva perusopetettu rohkea ruuna, jonka kanssa voi mennä yksin tai porukassa niin teitä kuin peltojakin pitkin. Sain ruunan, joka oli pv-tasollakin huomattavan reaktiivinen, perusarka, ei antanut kiinni, hyppi sivusuuntaan aivan kaikesta ja jonka ratsuttaminen oli ilmeisesti jätetty pahasti puutteelliseksi. Myyntivideoissa sen hieman jarru päällä eteneminen ei siis johtunutkaan laiskuudesta, vaan osaamattomuudesta sekä ehkä arkuudesta. Missään nimessä se ei sopinut lapsille eikä aloittelijoille, koska sen ratsastaminen vaati eriomaista ratsastustaitoa ja nimenomaan projektiakselilla. Hessu olisi saattanut toimia ratsatalliympäristössä ja aidatulla hiekkakentällä paremmin, mutta maalaismaisemissa se oli pommi.
Toki guuglasin myyjän. Ei suuremmin negatiivisuuksia. Ongelma olikin siinä, että etsin vääriä asioita. Latvian pää hoiti paperiasiat ja rahdit ilman moitteen sijaa. Mutta minun olsikin pitänyt kauppojen sijaan keskittyä enemmän kauppojen kohteisiin, sillä siltä akselilta sitten alkoikin tulla kaikenlaista mielenkiintoista. Toki ulkomailta osto on aina hyppy tuntemattomaan, mutta ei se Suomessa ole yhtään sen helpompaa. Mutta ulkolaiset kauppiaat tekevät myyntiä vahvemmin ammatikseen, eikä heillä ole sinällään tarvetta saada väärä hevonen väärälle ihmiselle, koska myyntiartikkeleita riittää. Mutta LatvianDreamHorse näämmä syyllistyy jatkuvasti ylipositiivisuuteen ja myyvät aivan jokaista hevosta sopivana aivan jokaiselle ja aivan joka käyttöön. Hieman olen pohtinut, että millainen on hevonen, joka heidän mielestään sopii vain ja ainoastaan kokeneisiin käsiin.
Ei Hessu ollut paha. Missään nimessä se ei ollut ilkeä, eikä yrittänyt vahingoittaa ihmistä. Se ei potkinut, eikä se purrut. Se vain väisti ja kun iso pv väistää sivusuuntaan, sekä ylös, niin liikkeet ovat aika laajat eikä riimuköydestä hallitseminen ole mahdollista. Siinä käy hassusti, kuten Minnan kolmeen kappaleeseen murtunut häntäluu tuskallisesti osoitti.
Hessun muu käsittely oli helppoa – jahka se saatiin kiinni. Minä onnistuin siinä kerran, Minnalta se sujui paremmin. Kyse ei ollut kokemuksesta eikä tekniikasta, vaan sukupuolesta. Miehet eivät olleet Hessun mielestä maailman paras juttu. Ei sinällään yllättävää, kun mietitään mistä se on tullut ja mikä sen rotu sekå sukutaulu on. Naiset ovat luultavammin hoitaneet sitä, ja ratsutuksen on tehnyt mies. Mielenkiintoista ynnälaskua saa tuostakin hahmotettua, jos haluaa.
Hessu laitettiin myyntiin ja se löysi uuden omistajan kohtuullisen nopeastikin. Jos olen kiukutellut myyjistä, jotka eivät halua myydä, niin nyt törmäsin ostajiin, jotka eivät halunneet ostaa. Enkä puhu nyt tavallisista renkaanpotkijoista, vaan ehdokkaista, jotka kuluttavat kaikkien aikaa ja vaivaa, eivätkä sittenkään osta. Hieman kävi sääliksi muutamaa nuorta tyttöä, jotka kaipailivat itselleen pv:tä kisahevoseksi, ja kun säästöt eivät muuhun riitä, niin sitten yritetään projektimarkkinoilta. Valitan, teillä oli aitoa intoa ja halua, mutta en halua lukea viikon kuluttua 15-vuotiaan kuolemasta kavahtaneen hevosen takia.
Mutta meillä kävi tuuri. Tai Hessulla kävi tuuri. Uuden omistajan tuurin näyttää aika, mutta hän teki päätöksensä kuultuaan aivan kaiken ja kokeiltuaan hevosta. Kun ostaja, nuoresta iästään (minun mittapuullani) huolimatta, kykenee osoitamaan Hessun vaatimaa kokemusta hevosista ja, mikä tärkeintä, käsitteli sitä aivan mahtavasti, niin se oli meidän osalta sitten siinä. Osaava työtä on aina ilo seurata ja kun hevoseen saadaan vartissa parempi kontakti kuin mitä meillä onnistuttiin missään vaiheessa, niin herää jopa hieman kateutta. Likka on taatusti ehtinyt unohtamaan jo nyt enemmän hevosista kuin mitä minä tulen koskaan oppimaankaan.
Mutta sellaista se on. Toiset osaa, ja toiset… sitten vähemmän.
Hessu Hopo löysi siis sen omistajan, jonka se olisi ansainnut jo heti alussa. Kaikki hyvin siltä osin. Ja tiedoksi Latviaan: projektia voi myydä ihan reilusti sen ongelmillakin, koska siltäkin akselilta löytyy ostohalukkuutta.
Mutta minä olin taas – tai edelleen, tulkintakysymys – ilman hevosta, eikä toivoakaan ratsastamisesta. Löin haskaat tiskiin. Paitsi Minna, joka penkoi edelleen ja nyt tutummilta markkinoilta. Ja löytyihän sieltä.
En tiedä olenko kovapäinen vai liian köyhä, mutta ylireaktiivisesta ja arasta pv:stä vaihdettiin aivan kakaraan lämpöiseen. Ojasta allikkoon, voisi joku sanoa.
Kingi on nelivuotias lämminverinen. Ravurinalku, joka erinäisistä syistä ei koskaan päässyt omalle alalleen. Nyt sen voisi kaviouralla suunnata, mutta… nelivuotias aloittelija on ravimaailmassa auttamatta liian vanha. Huippu-urheilu on kova maailma. Mutta onneksi niistä tulee useimmiten muutoin mahtavia hevosia – jos niillä siis on pää syntymästään kunnossa. Niitä on käsitelty ja ovat nähneet maailmaa. Ja mikä tärkeintä meidän perheessä: Minnalla on kokmeusta ravureista, joten lämpöisten maailmankuva on hänelle tuttu. Minullehan on ihan se ja sama, koska tiedän puokeista, suokeista tai lämpöisistä aivan yhtä vähän.
Aito nimi on Breaking Dawn. Minna on meidän talouden vampyyrifriikki. Jos vampyyri on lisäksi silmälle karkki mies, niin aina parempi. Ja kuten sceneen kuuluu, niin Twilight-sarja on pop, ja nimi on juurikin sieltä. Minusta nimi on hieman liian neiti ja ruunaan seksuaali-identiteettiä haastava, mutta minun käskettiin pitää turpa kiinni, koska en mitään mistään ymmärrä. Niin tai näin, mutta minä taidan alkaa kutsumaan ruunareipasta Eetvartiksi nykyisen Kingin sijaan – Twilightin tuntevat ymmärtänevät miksi.
Ruuna on jotakuinkin 172 korkea, eikä rakenteeltaan ravihevosmaisen kevyen kapean kuivan kesän orava. Käyttäytyy kuten nelivuotiaan kuuluukin – kukas sä oot, saako sun varpaita purra. Aivan mahtava. Rehellisesti sanoen Hessu herätti taustalla uinuvan hevospelon, ei ihan pintaan asti, mutta kuitenkin. Kingi sammutti samaa pelkoa ensimmäisen minuutin aikana.
Artikkelin kuva ei ole muuten oma. Varastin sen törkeästi myyjän naamakirjasta. Olkoot siinä siihen asti, että pääsen väijymään omalla Nikonilla.
Eihän se mitään osaa. On sillä perusratsuttaminen tehty, mutta ei enempää. Ei se mitään, en minäkään enempää osaa. Tiedän, hankala yhdistelmä, kun kaksi uuvattia lyödään samaan pakettiin, mutta onneksi maailmassa on muita, jotka osaavat. Kingiä ratsutetaan edelleen, mutta nyt minun piikkiini. Sama jatkuu kotona, jahka se saapuu laidunkauden loppuessa. Hyvä siitä tulee – osaavampi opettaa hevosta, ja samalla minäkin oppinen jotain tai ainakaan en ehkä onnistu nollaamaan muiden opetuksia. Mutta minä haluan omanlaisen hevosen, ja jos se vaatii lähes varsan, niin sitten otetaan keskeneräinen. Siksi toiseksi Minnan eestiläinen tuli kotiin ihan samanikäisenä, eivätkä sen kaksikon keskustelut talon tavoista ihan ylitsepääsemöttömiä olleet.
Näinköhän tämä tarina menisi vihdoin ja viimein kuten kuuluisi – Hessu sai kodin, jota tarvitsee, ja minä hevosen, jonka ansaitsen – ja tuon viimeisen saa tulkita aivan oman halunsa mukaan…
