Kun olin Irlannissa koirien kanssa tekemisissä, niin kehitin einen perverssin kiinnostuksen harvinaisuuksiin suolistoloisien suhteen. Innostus oli suuri aina kun löysi jonkun uuden. Suolinkainen ei kiinnosta ketään. Koirilla ekinokokit olivat mielenkiintoisimpia, varsinkin kun niitä oli kahta eri laatua – sellainen punainen ja sitten sellainen aneemisen valkoinen. Hevosillakin on omat harvinaisuutensa loispuolella, jotka saavat innostumaan. Käpymato on sellainen. Harvinainen, ja aika harmiton.
Käpymato on hevosen suolisaivartajan (Gasterophilus intestinalis) toukka. Suolisaivartaja on kärpäsen oloinen lentävä öttiäinen, jonka kehityskaaren huippu eli aikuinen sairvartaja toteuttaa vain yhden tavoitteen. Paritella ja munia. Saivartajalla ei ole edes suuta ja se elääkin vain pari päivää. Lentelyaika ajoittuu loppukesään sekä alkusyksyyn ja loppuu heti kun kylmät alkavat. Harmiton kaveri siis, joka ei pure, poraa tai pistä – ainoastaan munii karvoihin. Saivartajia on itse asiassa yhdeksää eri lajia, joista kuusi on hevosen loisia, mutta koska ne näyttävät samanlaisilta ja käyttäytyvät samalla tavalla, niin maallikolle lajitunnistus on turhaa ajanhukkaa. Oleellista on, että lajista riippumatta jälkeläiset ovat käpymatoja.
Yleensä saivartaja munii lapoihin ja etujalkoihin, mutta eri saivartajat suosivat hieman eri paikkoja. Valitettavasti en löytänyt nopealla googletuksella lajin mukaista munimiskarttaa – moinen olisi ollut mielenkiintoinen.
Käpymatoja ei suuremmin Suomesta tavata. Yksi syy on tehokkaat madotukset, ja toinen on talvi. Saivartaja pystyy talvehtimaan vain toukkamuodossa hevosen sisällä ja jos toukka eksyy ulos, niin talvi hoitaa homman kotiin. Mutta Suomea etelämpänä saivartajaa on, joten tuonnit ovat lisänneet käpymatodiagnooseja. Yksi altistava tekijä on varmasti ulostenäytteisiin perustuvat madotukset, jolloin madotetaan aina auttamatta liian myöhään sisäloiste leviämisen suhteen, sekä ns. luonnolliset ja kuolaimettomat yrttihäädöt.
Yrtit eivät häätäneet menneisyydessäkään, jolloin suolistoloiset kiusasivat rajusti niin ihmisiä kuin eläimiäkin, eivätkä ne häädä nykyäänkään. Minusta on aina ollut huvittavaa, että moisia vaihtoehtohoitoja on perusteltu sillä, että jo muinaiset sumerilaiset kirjoittivat niistä, mutta eivät laajakirjoisista matohäädöistä. Johtuisikohan mitenkään siitä, että muinoin ei ollut mitään muuta – eivätkä nekään toimineet yhtään sen enempää kuin muinaisten kiinalaisten energiavirtamanipulaatiot ja loitsujen syömiset paperilla.
Vuonna 1997 Ruotsissa teurastetuilla hevosilla hieman alle 10 prosentilla oli käpymatoja. Vaikka oletettaisiinkin, että suurin osa on ollut skoonelaisia, niin se kertoo kuitenkin siitä, että saivartajat ovat kotoperäisiä hyönteisiä ja tartunnat pysyvät kurissa vain ja ainoastaan riittävällä madotuksella.
Saivartajan munat ovat millin luokkaa ja näkyvät hevosen karvoissa, keskiosasta kärkeen, ikään kuin hilsepilvenä. Ero hilseeseen on siinä, että saivartajan munat eivät lähde hevillä eikä bluesilla irti. Harjaamista voi yrittää, mutta ei sekään auta. Eikä pesu. Muutoin niin näppärä Hexocil on täysin voimaton saivartajan munia vastaan. Käytännössä ainoa tapa on leikata karvaa irti.
Luin Kirsi Vainion lisensiaatintutkinnosta, että pesu lämpimällä vedellä saa munat kuoriutumaan, jonka jälkeen toukat on helppo noukkia pois. En ole koskaan nähnyt juuri kuoriutunutta käpymatoa, mutta olen nähnyt munia karvoissa. Niitä on paljon, vaikka niitä olisi vähän. Ja ne ovat pieniä, millin luokka, joten niistä ei suuren suurta mönkijää pysty kuoriutumaan. Joten uskallan väittää, että toukkien poimiminen käsin on tutkijamaista ehdotelmaa, jolla ei ole mitään tekoa arkitodellisuuden kanssa – noinkohan Vainio on itse joskus koittanut moista.
Saivartajan munat kuorituvat lämmössä muutamassa päivässä munimisesta. Joko sen käynnistää aurinko, hevosen ruumiinlämpö tai hengitys – ei sitäkään tarkkaan tiedetä. Kuoriutuneet vauvatoukat aiheuttavat lievää kutinaa, joka saa hevosen nuolemaan turkkiaan, jolloin toukat pääsevät hevosen suuhun. Sieltä se sitten jatkavat limakalvojen kautta kuukauden mittaisen vaelluksensa hevosen vatsaan. Ne ankkuroituvat joko vatsaan tai ohutsuolen alkuun ja aloittavat kasvamisen. Kuukausia kestävässä urakassa käytetään ravintona limakalvoilta tihkuvia eritteitä. Kun toukat ovat tarpeeksi vanhoja, niin ne irrottautuvat ja matkaavat suoliston läpi ulos hevosesta. Ulkomaailmassa ne koteloituvat noin kuukauden ajaksi, jonka jälkeen syntyy taas uusi karvaisen kärpäsen näköinen saivartaja. Vuoden kestänyt kierto on valmis alkamaan uudestaan.
Käpymato on kohtuullisen haitaton. Toki se voi aiheuttaa haavaumia kiinnittyessään, mutta ne ovat harvinaisia. Joten ähky on yksi seuraus, kuten oikeastaan aina kun hevosen ruuansulatuspuolella jotain tapahtuu. Mielenkiintoinen oireissa on maininta ruoka- ja yhteistyöhaluttomuudesta. Joten jos hevonen ei syö, niin madotetaan. Ja jos se on jukuripää julli eikä pohkeenväistökään maistu, niin madotetaan.
Vakavasti puhuen, niin aina kun hevonen ei syö, niin aina jotain on jossain vialla. Kuten myös jos työ muuttuu yhtä äkkiä hankalaksi. Mutta vaikka oireet liittyvät sisäloisiinkin, niin ivermektiini ei saisi olla ensimmäinen ratkaisu.
Käpymato on veikeän näköinen kaveri. Suojaväri sillä on ainakin epäonnistunut. Sen kitiinikuori on kauniin punertava ja toukallakin on mittaa jopa pari senttiä. Sitä ei voi olla huomaamatta. Kitiinikuori rakentuu 11 jaokkeesta ja sen piikeistä voidaan tehdä lajitunnistus. Voisi olla hauskaa. Aikoinaan kun sain ensimmäisestä irlannintuontigreyhoundista kaupan päälle ensimmäisen kirpputartunnan, niin eläinlääkärissä laskeskeltiin kimpassa mikroskoopilla karvoja selästä, että saatiin lajitunnistus. Ei se hoitoon vaikuttanut, mutta kumpaakin kiinnosti. Koirakirppujahan ne olivat, kuten tyypillisesti Irlannissa on. Brittirakilla taasen olisi todennäköisemmin ollut kissakirppuja.
Pituutta käpymadolla on jopa parisen senttiä, ja kokonsa ja värityksensä vuoksi se on helppo huomata lannasta. Koska käpymato ei häädön jälkeen, tai itse ulos ajelehtiessaan, enää tartuta ketään, vaan siitä syntyy enintään uusi lentävä saivartaja, niin lantaa ei tarvitse huuhdella virkonilla, kostuttaa DDT:llä, polttaa napalmilla ja räjäyttää kantopommilla. Lannat hoidetaan jatkomaatumiseen kuten aina ennenkin.
Saivartaja häätyy kuten muutkin lentävät kakkiaiset. Hyönteismyrkyillä ja karkotteilla. Munat ovat tiukasti kiinni ja lähtevät saksimalla karvaa, ellei sitten halua kokeilla kuumaa vettä ja toukkapoimintaa. Toukkien elinolosuhteita voi yrittää vaikeuttaa vaikka Coopersectillä, kaipa se lentäviinkin jotain vaikuttaa. Ja loppuhoito tapahtuu madotuksella. Anteeksi, matohäädöllä – yleisesti käytetty termi madotushan tarkoittaa matojen viemistä eläimeen; Skuttnab on ihan pari kertaa näpäyttänyt minua tuosta. Equimax, Noromectin… onhan noita. Eläinlääkäri tietää. Vaikka lantanäyte onkin suositeltavaa, niin käpymadon takia moinen on täysin rahanhaaskausta, jos munia on jossain vaiheessa havainnut. Jos on ollut munia, niin on tasan tarkkaan käpymatojakin. Jos tutkittu lantanäyte ei niitä paljasta, niin ne ovat vain odottelemassa kevättä päästääkseen ulos ja synnyttääkseen entistä enemmän saivartajia. Joten vaikka näyte olisi muuten puhdas, niin häätö olisi silti tehtävä.
