Facebook on meemien taivas. Blogistaniassa moiset leviävät liian hitaasti, eivätkä riittävän monet pääse osallistumaan aka. tuottamaan someen sisältöä. Twitter on liian rajoittunut merkkimääränsä takia. Facebook on siis käytännössä ainoa media, jossa jokin voi levitä kulovalkean tavoin. Ehkä Instagram voisi olla samanlainen, en tiedä. Olen avannut Instagrammiin tilin, mutta en ole käyttänyt. Minun on vaikea löytyy siitä itselleni pointtia. Jos jotain pientä haluan nopeasti jakoon, niin käytän twitteriä.
Otsikko on hieman harhaanjohtava. Ainakin jos naamakirjan nyt jo tällä hetkellä haalistuvaa meemiä miettii. Tarkoitus olisi listata 10 eniten vaikuttanutta kirjaa, jotka eivät siis ole 10 parasta luettua kirjaa. Voivat olla, mutta voivat olla olemattakin. Minä ainakaan en kykene tekemään TOP-10 listaa parhaimmuuden perusteella. Tai pystyisin, mutta se muuttuisi nopeammin kuin musiikin billboardit. Riippuisi täysin fiiliksistä, ja minkä kirjan milläkin hetkellä muistaa.
Olen lukenut paljon. Varsinkin nuorempana ja varsinkin ahmimisvaiheessa. En minä kotona maannut sen enempää kuin kukaan muukaan aikana, jolloin koiranpommit olivat laillisia, lottolappujen kalkkeria poltettiin polttolaseilla eikä kukaan sanonut, että kallioille ja puihin kiipeäminen on vaarallista, koska sieltä voi pudota. Luin siinä välissä. Ja määrää kertyi, koska olin nopea lukemaan. Harjoittelemalla harjaantuu ja aivan kuten kaikki muutkin nopeat lukijat, niin en minä lukenut. Minä katsoin sivun ja vaikeammassa tekstissä rivin tai isomman osan sivua. Tuo on yksi syy miksi olen aina ollut niin surkea lukemaan ääneen, puhe ei pysy silmien tahdissa.
Alakoulussa tehtiin lukunopeustesti. Se on ensimmäinen muistikuvani, että opettaja väitti minun huijaavan. Hän piti mahdottomana, että minun iässäni kykenisi lukemaan niin nopeasti – olin ehkä 10 vuotta. Tai 13. En muista enää tehtiinkö se tosiaan alakoulussa vai yläasteen puolella. Varmaan se oli yläasteella, koska olen ikäluokkaa, joka on käynyt kansa- ja kansalaiskoulua, ja tuskin silloin muiden kuin oppikoululaisten lukemista murehdittiin. Se, että kykenin vastaamaan täysin oikein kaikkiin tekstistä tehtyihin kysymyksiin vain vakuutti opettajan siitä, että huijasin. Hän ei vain kyennyt todistamaan sitä, ja minä aloin kyseenalaistaa opettajia. Siitä se kyseenalaistaminen siirtyi sitten muihinkin auktoriteetteihin, mutta se on oma tarinansa.
Opettaja oli väärässä. En minä huijannut. Minä todellakin osasin lukea vauhdilla, ja vaikka muutoin kaikki kuviin liittyvä on minulle täyttä hepreaa, niin piirrettyjä kirjaimia olen aina ymmärtänyt. Minä huijasin ensimmäisen kerran koulussa neljän kertotaulussa, kun kirjoitin tulokset pulpetin kanteen. En jäänyt kiinni, joten huijasin myös kuuden, seitsemän ja kahdeksan tauluissa. En osaa niitä vieläkään.
Nykyään tulee luettua aivan liian vähän. Ei ole aikaa. Ei jaksa. Ei näe. Viimeisessä on lukulasit hieman auttaneet ja e-kirjat vielä enemmän. Mutta jälkeen päin miettiessä yksi suurimpia syitä lukemisinnon hiipumiseen oli niinkin lapsellinen kuin lukuvauhdin hiipuminen. Se tuskastutti ja ärsytti. Enää ei kyennytkään tappamaan 100 sivua päälle puoleen tuntiin, ja kaiken lisäksi vielä sisäistämään ja muistamaan lukemansa. Ja kuten kaikessa, kun pariin otteeseen jätät jotain tekemättä tai siirrät sitä myöhäisempää, niin se jää tekemättä ja yhtä äkkiä huomaat, että on mennyt kuukausi tai vuosi ilman että on muistanut koko juttua.
Se kirjameemi. Järjestys on ainoastaan lukuja, ei aito järjestys – paitsi ykkösen suhteen.
1. Viisikko – Enid Blyton
Viisikot opettivat minut lukemaan. Mutta Viisikot opettivat minut myös käyttämään kirjakauppaa. En tiedä oliko Turun Martin kirjakauppa aidosti iso, mutta 7-10 vuotiaan silmin se oli iso. Kävin siellä usein näyteikkunaostoksilla. Katselemassa kirjoja, ja sitten etsimässä samoja kirjastosta. Kuulun myös siihen porukkaan, jolle kirjaston täti muistutti, että aikuisten kirjat eivät kuulu lapsille. Höpöjä puhui, mutta kyllä – osa kirjoista avautui vasta vanhempana toisella lukemisella. Sain Viisikkoja synttäri- ja joululahjoina, mutta ostin niitä myös itse. Sen muistan, että me olivat kalliita. Varmasti olivatkin – puhutaan ajasta, jolloin markalla sai 100 nallekarkkia.
Kyllä, ihmettelin jo silloin, että miksi viisikko söi koko ajan. Ihmettelin myös, että mitä oli mystinen ginger ale, jota he joivat taukoamatta. Viisikon syöminen opetti minut syömään kuin luin. Huono tapa, jota jatkui toistakymmentä vuotta.
2. Jennings-sarja – Anthony Buckeridge
Jennings-kirjat kertovat humoristisesti noin 11-vuotiaasta sisäoppilaitoksessa opiskelevasta pojasta, hänen hieman hidasälyisestä kaveristaan Darbishirestä ja heidän hyväntahtoisista hölmöilyistään ja väärinkäsityksistään koulutovereiden riemuksi mutta opettajien ja muun henkilökunnan harmiksi.
Jenningsit kuuluvat suunnilleen samaan ikäluokkaan Viisikoiden kanssa, mutta olin jonkunkin vuoden vanhempi alkaessani lukemaan niitä – olin jo päässyt yli Viisikoiden.. Jenningsit olivat hauskoja, mutta niiden arvo oli se, että ne opettivat minut olemaan arvioimatta kirjoja kansien perusteella. Olin täysin vakuuttunut, että kirja on arvioitavissa kannen perusteella ja jos kirjassa ei ole kansikuvaa, niin se on hyvinkin arveluttavaa. Tammi ei osannut silloinkaan tehdä kansia ja olinkin jo kirjaston nuorten kirjoissa hipelöinyt niitä pitkään – mutta jättänyt väliin kansien takia. Kerran kun en löytänyt koko kirjastosta mitään lukemisen arvoista – siihen aikaan tarkoitti, että sylissä oli enintään puolen tusinaa nidettä – niin uskaltauduin kokeilemaan. Uskaltautumista siksi, että kirjaston täti ei antanut minun lainata kuin enintään 10 kirjaa, joten välillä oli pakko harkita tarkkaan, ettei tullut tehtyä virhevalintaa. Kokeilu kannatti, ja luinkin siihen mennessä julkaistut yhteen putkeen. Siihen aikaan yhteen putkeen tarkoitti, että samaan aikaan lukemisen alla olevista vähintään neljästä kirjasta yksi oli Jennings.
3. Kolme muskettisoturia – Alexandre Dumas
Ei taida tarvita sen suurempia perusteluita. Opetti minulle historiallisten seikkailujen arvon.
4. Monte-Criston kreivi – Alexandre Dumas
Samaa akselia muskettisotureiden kanssa. Mutta vaikka en sitä silloin tainnut tietoisesti ajatellakaan, niin vanhemmiten ymmärrän paremmin määrätyt ideat, tai haaveet, jotka siitä poikivat. Monte-Cristo opetti minulle koston idean ja hyväksyttävyyden. Plus että raha ei tuo onnea, mutta avaa aivan pirusti mahdollisuuksia. On se lisäksi jumalattoman hyvä kirja.
5. Kyberias – Stanislaw Lem
Yhdessä vaiheessa olin ehdoton scifi-fani. Luin kaiken mitä tuli vastaan – Asimovit, Clarket ja kumppanit. Suoraan sanottuna suurin osa oli puhdasta sontaa. Lem ja Kyberias sen sijaan kutkuttivat jo alkavaa ehkä einen perverssiä huumorintajua.
42. Linnunradan käsikirja liftareille – Douglas Adams
Jos tämä täytyy perustella, niin olet aivan eksyksissä kaikesta. Elämästä, sen merkityksestä ja muusta sen sellaisesta.
7. Sinuhe egyptiläinen – Mika Waltari
Tietysti suurin osa Waltarin tuotannosta on vaikuttanut. Mutta Sinuhe on se päällimmäinen. Sinuhesta sain koulussa opettajan kanssa aikaiseksi melkoisenkin debatin, josta minua palkittiin numeron tipautuksella. Opettaja myönsi, että kokeiden, aineiden ja tuntiosaamisen sekä -aktiivisuuden perusteella minulle olisi kuulut 10, mutta koska minulla on sen verran vajaa ja kehittymätön näkemys Suomen kirjallisuuden suurimmasta nimestä, niin 9 on ainoa mahdollisuus. Minä nimittäin väitin, että kirjallisuudessa monikerroksisuus on joko arvostelijoiden jälkikäteen luoma illuusio tai wannabe-taiteellisten snobikirjailijoiden teennäisyyttä, ja koska Waltari ei jälkimmäiseen kategoriaan kuulu, niin Sinuhessa ei sen syvempiä tasoja ole. Se on mahtava tarina, ja erinomaisesti kuvattu sellainen, mutta silti ”vain” tarina. Mutta jos kirjailija on tarpeeksi hyvä, niin hänen pystyy kirjoittamaan tekstejä, joita on mahdollisuus tulkita syvemmin. Kirjailija itse ei syvyyttä ja merkitysten monikerroksisuutta kuitenkaan luo, ei tarkoituksella eikä vaistomaisesti alitajunnalla, vaan kirjoittaa tarinaa.
Olin silloin teininä itse melkoisen häikäistynyt teoriastani. Myöhemmin oivalsin, että ei ole olemassa sellaista asiaa kuin uusi ja ihmeellinen näkemys, on vain tahatonta tai tahallista plagiaatiota. Silti numeron alennus opetti viime kädessä ymmärtämään mielivallan merkityksen. Koulu on aina joskus opettava paikka.
8. Taru sormusten herrasta – J.R.R. Tolkien
Ensin luin hobitin, sen ensimmäisen käännöksen. Ihan kiva, mutta pidin sitä aika turhana satukirjana. En silloin vielä tajunnut kääntäjän merkitystä kirjallisuudessa. Kirjaston hyllyssä oli pitkään ollut trilogian kaksi viimeistä, mutta ykkönen uupui. Olin näpelöinyt niitä, mutta muutama lukemani sivu oli tuntunut… aika turhalta. Tiedän nykyään, että olin onnistunut vilkaisemaan niitä tylsiä kohtia. Kahdessa tornissa niitä on aika monta. Sitten vihdoin ja viimein joku palautti sormusten ritarit ja jonkun vuoden olin täysin koukussa Tolkienin maailmaan. Silmarillionin olen lukenut tuhottoman monta kertaa. Mutta silti Taru sormusten herrasta on se joka eniten on vaikuttanut Tolkienin tuotannosta. Jos olisin lukenut Hobitin tuoreemman käännöksen ensin, niin sitten ehkä se.
Silti olen sitä mieltä, että Frodo on täysin turha vinkuja, joka on koko systeemille pelkkä rasite ja kaikille olisi ollut parempi, jos Frodo olisi saatu hengiltä viimeistään Viimapäällä.
9. Peltirumpu – Günter Grass
Viimeinen vaihtoehto – koska ykkönen ja kymppi olivat täydellisiä selviöitä – oli ehkä vaikein. Olisin löytänyt useitakin vaihtoehtoja, joten päätin ottaa sen, joka ensimmäisenä tuli mieleen. En tarkkaan osaa edes määritellä miksi Grassin Peltirumpu on niin vaikuttava teos, mutta se on useita lukemistani uusinnoista yksi niistä harvoista, jonka aloitin lukemaan heti uudestaan.
10. John Steinbeck
Valitan. En kykene erottelemaan kirjoja. Steinbeck on aina ollut minulle kirjallisuudessa se ykkönen.
—
Tämä meemi oli yllättävän vaikea. Pitäisikö pian tehdä uusi, jossa on maailmankirjallisuuden 10 huonointa ja turhinta teosta.
