Julkaistu edeltäneessä blogiyritelmässä 29.4.2013
Aamulehti päätti harrastaa sieluun ja tunteisiin vetoavaa journalismia julkaisemalla etusivulla kahdeksanvuotiaan kirjeen aiheesta. Samalla hetkellä kysyttiin, että onko tämä aito. Kiitos enkeli-elisan ja voisivatko vanhemmat olla juomatta jouluna kaliaa – nykyään kukaan ei enää usko. Itse ihmettelen sitä, että oikeastiko kahdeksanvuotias ADHD kirjoitus- ja puhehäiriöineen keksii kirjoittaa aiheesta kirjeen, ja jopa postittaa sen Aamulehteen. Höpöt, aktiivinen äiti siinä on primus motorina ollut. Samalla on kysytty, että muuttaako fiktion käyttö itse asiaa miksikään, ja kiusaaminen on ongelma. Kyllä se muuttaa. Se vie uskottavuuden ja syö asiaa. Munakasta ei saa rikkomatta munia, ja päämäärä pyhittää keinot – jos asia itsessään ei kanna, niin ei ole asiaa.
Kiusaaminen on kategorisesti väärin. Sitä ei saa hyväksyä. Nollatoleranssi ei saa kuitenkaan mennä arvostelukyvyn edelle, eikä demonisoinnista ole hyötyä kenellekään. Minä en ole lapsipsykologian tai ryhnädynamiikan ammattilainen. Voisin olla, jos suullinen sekä kirjallinen ulosanti olisi parempi – asiantuntijuuteen ei tarvita muuta kuin helpot teesit ja tarkkaan rajattu alue. Lasten ja nuorten asioiden suhteen auttaa suunnattomasti sekin, että saa myytyä itsensä vanhempainyhdistyksille. Sitä kautta se tuotto tulee, asiantuntijalle.
Lapset ovat laumasieluja. He ajattelevat liskoaivoillaan. Eivät lapset ole söpöjä ja kilttejä, eivät edes ne opettajille helpot ysin keskiarvon tytöt. Itse asiassa he kunnostautuvat nimenomaan klikkiajattelun saralla. Heillä on vaan sosiaalista tilanneälyä auktoriteettien suuntaan sen verran, että selviävät ilman tahroja.
Laumalle mikä tahansa poikkeava on uhka. Siksi mukuloilla on omassa (aate)laumassaan yhdenmukainen uniformu, ei saa erottua liikaa ja samankaltaisuus yhdistää. Jos joku eroaa laumasta, niin ulkoisen habituksensa kuin käytöksensäkin puolesta, niin hän ei mahdu laumaan. On aivan se ja sama mitä opettajakoulutuksessa selitetään ryhmäytymisestä – ei se päde opettajamaailmassakaan.
Olen joutunut vierestä seuraamaan muutamaa kiusaamistapausta. Niissä oli yhdistäviä tekijöitä, kuten että kiusattu ei itse ei sopeutunut ryhmään. Puuttui ryhmän edellyttämät sosiaaliset taidot. Mikä pahinta, heiltä puuttui myös kyky puolustaa itseään – perusedellytys laumassa.
Kun ryhmään tuodaan ADHD, joka on käytökseltään normilapsen mielestä täysin ennakoimaton, ja jonka suullinen ulosanti on vajaata sekä kehittymätöntä, niin aika idealistinen pedagogi saa olla, jos kuvittelee mukuloiden olevan seesteiden vastaanottavia. Tuossa vaiheessa olisi jokaisen aikuisen pitänyt puuttua ja ohjata tilannetta haluttuun suuntaan, eli hyväksymiseen. Näin ei tehty, ja nyt ollaan Aanulehden otsikoissa. Oltiin tyydytty tilanteeseen, jossa lapsella oli kokonaista kaksi kaveria. Sosiaalista turvaverkkoa kerrakseen.
Voidaanko siis vetää linja, jonka mukaan kiusattu on itse aiheuttanut tilanteen olemalla sopeutumatta ryhmään ja vaatimalla, että suuri enemmistö sopeutuu yhden yksilön vaatimuksiin? Ei tietenkään voida, mutta on se yksi tekijä. Vastaavia vaatimuksia muuten löytyy aikuisten maailmasta paljon enemmän.
Voidaan kuitenkin kysyä, että jos lapsi ei pärjää (aikuisen vinkkelistä) hyvinkin suoraviivaisessa ja johdonmukaisessa lasten maailmassa, ei kykene sopeutumaan joukon perusvaatimuksiin ja pitämään puoliaan päättömiä vaatimuksia vastaan, niin mitkä hänen mahdollisuutensa ovat aikuisten sotkuisammassa ja vielä rajummin päähän potkivassa ympäristössä? Ei ryhmät kouluihin rajoitu – pitäisi selvitä hengissä ja järjissään myös harrastuksen selkäänpuukottajista sekä työelämän kiipijöistä.
Heikkenivätkö lasten sosiaaliset kyvyt siinä vaiheessa kun äidit siirtyivät hiekkalaatikoille leikkimään lasten leikkejä ja ratkomaan lasten kriisejä lasten puolesta? Ei Ville enää pidä puoliaan kun Liisa vie lapion. Äidit aiheesta tappelevat. Ja luoja varjele jos Ville kehnolla verbaliikallaan erehtyykin puolustamaan oikeuksiaan punaiseen muovilapioon täräyttämällä kielellisesti lahjakkaampaa, eli tehokasta vittuilijaa Liisaa samaisella muovilapiolla – kukaan ei kysy miten ja miksi kolmivuotiaat jotain tekevät, vaannpaikalle kutsutaan lastenpsykiatri – sillä onhan Villen perheessä jotain vikaa, väkivalta ei ole hyväksyttävää ja Liisaa sorrettiin.
Maksetaanko nyt velkaa siitä, että lasten tieltä on mahdollisuuksien mukaan siivottu niin hyvin kuin mahdollista kaikki töyssyt, pomput ja esteet?
Aikuisten maailmassa kiusaaminen on puhdasta ilkeyttä, usein kuorrutettuna oman edun tavoittelulla. Aikuisen voidaan olettaa niin sosiaalisesti kehittynyt, että hän rajoittaa yhteydet minimaaliseen peruskäyttäytymisen edellyttämään tervehtimiseen ja se siitä. Aikuisten maailmassa kiusaamiseen on puututtava ankarasti ja kovalla kädellä.
Toki lapsillakin kiusaamisessa voi olla kyse omasta huonovointisuudesta. Kun vituttaa, niin kellään muullakaan ei saa olla kivaa, ja se heikoin lenkki on turvallinen kohde – se ei nouse vastaan. Osa on myös ns. mulkkuja. Tämä voi järkyttää joitain, mutta osa on vaan syntyjään ilkeitä – jo lapsena. En tiedä mikä heihin auttaisi, koska yhteiskunnasta poistaminen ei ole vaihtoehto.
Osa joutuu kiusatuiksi aivan omaa syytään. He ovat useimmiten tyttöjä, uskoisin. Jos jokin on raaka maailma, niin nuorten naisten ryhmät. Pojat kolhivat toisilleen mustelmia ja joskus haavoja, ja useimmiten niistä kärsivät enemmän vanhemmat, mutta tyttöjen väkivalta kohdistuu suoraan mieleen. Siellä tehdään vahinkoa. Syytä ei edes tarvita, siihen riittää olettamus, luulo tai kuvitelma.
Niin tai näin, niin kiusaaminen ei ole tarkka termi. Ja koska sillä ei ole selviä rajoja ja syy-yhteyksiä, niin asioiden ratkaisukaan ei voi olla tarkasti rajattua.
Riitely, tai että ei pidä jostakusta, ei kuitenkaan ole kiusaamista. Valta-asetelma, säännönmukaisuus ja käytetyt päähänpotkimistavat määrittelevät kiusaamisen.
