Syyskuun alussa tapahtuu Suomessa hevosmaailmassa kaksi asiaa. Ensimmäinen on, että laidunkausi alkaa loppumaan. Samalla kiihtyy hevoskauppa, mutta se ei ole jutun juoni tällä kertaa. Toinen on se, että riippumatta otetaanko hevoset sisälle tai ratsastetaanko syyssateissa ja hirvikärpästen joukossa toppatakissa tai topissa, niin D-vitamiinin saanti taivaalta loppuu.
Hevosilla ja ihmisillä on kaksi yhteistä asiaa. Hikoilu ihon kautta ja D-vitamiinin saanti taivaalta auringon UVB-säteilyn avulla – joka sekin prosessoidaan ihossa. Kannattaa muuten muistaa, että se tallirusseli tai mikä koira hevosten paskoja tai kengitysrääppeitä ryösteleekään, ei tee kumpaakaan. Se läähättää olessaan kuumissaan ja tarvitsee D-vitamiinin ruuastaan kesät talvet.
UVB-säteily pystyy läpäisemään ilmakehän vain kun aurinko paistaa yli 45 asteen kulmassa. Meidän leveysasteilla se tarkoittaa sitä, että syyskuun alussa homma on ohi, siirrytään käyttämään omia varastoja ja lokakuun alussa olisi syytä siirtyä lisäravinnepurkille. Maaliskuun alussa voikin alkaa uudelleen tähystelemään taivaalle ja toivomaan, että valoisia tunteja olisi edes joskus. Käytännössä lisäravinteet voi D-vitamiinin osalta jättää hyllyyn kesäteloille joskus toukokuussa – jos aurinko paistaa ja riskeerataan auringonpolttamat sekä ihosyövän (etkä asu pohjoisimmassa Lapissa). Nimittäin suojakertoimet ja peittävä vaatetus tappaa UVB-säteilyn noin 90 prosenttisen tehokkaasti. Kuten halutaankin, koska UVB on myös syyllinen ihon palamiseen.
Aivan sama pätee hevosille. Ne saavat taivaalta D-vitamiinia riittävästi kun laidunkausi alkaa. Kunhan pääsevät laitumelle, niitä ei ole puettu ötököiden ja kesäihottuman takia, tai ne eivät viihdy jatkuvasti metsätarhassa tai pihaton suojassa. Talleissa asuvat ovatkin vaikeammassa tilanteessa ja sitten vain arvuutellaan, että riittääkö esim. huimaava kahden tunnin tarhaus päivässä takaamaan D-vitamiinin saannin. NRC:n mukaan 24/7 laitumella olevat saavat UVB-säteilystä riittävästi D-vitamiinia ja oletus perustuu siihen, että puutosoireita ei ole löydetty – ja tuokin olettaa aikuisen hevosen. Varsat ovat nesteessä, jos ne syntyvät aikaisen keväällä ja/tai eivät pääse ulos. Ne ovat emätamman maidon varassa ja sitä kautta pystytään tarjoamaan vain osa tamman omista D-vitamiinivarastoista. Niitä taasen ei ole, jos saannista ei ole talven aikana huolehdittu.
NRC (rev. 6) ilmoittaa:
[table “5” not found /]Määrät ovat aivan samoja kuin ylipäätään kaikilla nisäkkäillä, mukaanlukien ihminen – paitsi THL:n mielestä, joka on vakuuttunut siitä, että veressä alle 50 nmol/l on ihan ok. Itseasiassa tuo oli epäreilu heitto sillä aikuisille suositeltu 10 µg/vrk on 0,167 µg/kgEP, kun aikuinen painaa 60 kg. Aivan sama siis. Koirien suositus on samaa mittakaavaa, myös kissojen.
Tämä johtuu siitä, että koirilla tehtyjen kokeiden perusteella – joiden aito tarkoitus oli selvittöä canisten tarve – selvisi, että veren pitoisuudet ovat aivan samat ja suunnilleen samoilla saanneilla. D-vitamiini on siis eräällä tavalla universaali, jos universumi rajataan kehittyneempiin nisäkkäisiin. D-vitamiinin tehtävät ovat myös samat, ja nyt lähestytään sitä varsinaista ongelmaa. Tai ongelmakimppua.
Ihminen saa päivässä hyödynnettyä auringosta maksimissaan 200 µg, ja kun se on saatu, niin hyödyntäminenkin lakkaa. Sillä noin 200 mikron kesäauringon antamalla saannilla saadaan varastot täyteen – edellyttäen, että UVB säteily on osunut riittävän suurelle alalle suojaamatonta ihoa riittävän ajan. Hevosilla hyödynnettävä määrä lienee sama, ja luulo perustuu aivan täysin siihen, että kaikessa muussakin iho ja D-vitamiini käyttäytyy samalla tavalla. Joten jos leikitään ihminen 70 kiloiseksi ja hevonen 500 kiloiseksi, niin heppa saisi taivaalta noin 1400 mikroa ollessaan sen pari tuntia taivasalla ilman ötökkä- ja muuta loimea.
Nuo varastot eivät valitettavasti kestä turhan pitkään. Elimistössä D-vitamiinin puoliintumisaika on 3 – 4 viikkoa, joka tarkoittaa sitä, että marraskuun alussa viimeistään ollaan riippuvaisia ravinnosta.
Luonnollisuuteen lähes uskonnollisella kiihkolla suhtautuvat madottavat hevosensa mm. kuusenkerpuilla, koska Afrikan savanneilla seeproilla ei ollut laajakirjoisia matolääkkeitä. Ei ollut edes ivermektiiniä syljeskellä pitkin karsinan seiniä. No, ei ollut karsinoitakaan suojaksi petoja vastaan. Ja tarkkaan ottaen ei ollut niitä kuusenkerkkiäkään. Mutta auringonvaloa riitti. Sitä riittää siedettävästi ihan Etelä-Eurooppaan asti ja Itämeren etelärannoilla olikin jo vaikeampaa. Siitä pohjoiseen, Suomi, Ruotsi, Norja ja Islanti, olikin jo selvää puutetta. Mutta sehän ei luonnollisia haittaa, koska riittävän hyvällä korsirehulla ja laajalla valikoimalla kedon kukkia saadaan katettua kaikki hevosen tarpeet.
Huonot uutiset ovat ne, että niissä kedon kukkasissa ei oikein ole D-vitamiinia, ei kakkosta eikä kolmosta. Sinimailasesta löytyy pieniä määriä D2-vitamiinia, mutta se ei riitä kattamaan edes osaa päivittäisestä tarpeesta, koska sinimailasta ei voida syödä riittävän suuria määriä. Hevonen ei saa ravinnostaan D-vitamiinia, koska sen ei ole koskaan tarvinnut saada. Aurinkohan paistaa suurimman osan vuotta. Paitsi että ei paista täällä. Joku voi todeta, että suokit ovat hyvin pärjänneet. Ovat ne pärjänneet, hyvä on tulkintajuttu. Niillä oli vajaakasvuisuutta ja riisitautia vastaava sairaus. Jos heinä oli riittävän kuivaa ja auringonpolttamaa, niin siitäkin työhevonen sai hieman D-vitamiini, kuten myös viljoista ja muista eväistä, joita isännät tarjosivat. Mutta puutteessa, vakavassa, ne silti elivät. Kun Suomessa alettiin lapsille antamaan kalanmaksaöljyä, niin osansa saivat myös hevoset – jotka olivat, surkeaa kyllä, vielä sotiin saakka talon selviämiselle tärkeämpiä kuin lapset.
Nykyään hevosia seisotetaan paljon tallissa, kesälläkin, ja yhä useampi pukee ratsujaan jopa useammin kuin talvisin. Hevosten D-vitamiinin saanti on siis täysin rehujan varassa, ja rehuvalmistajat noudattavat viimekädessä NRC:n suosituksia. Ne taasen perustuvat yhteen ja vain yhteen D-vitamiinin toimintaan: luuston kehitykseen. Kaikki muut hormonin tavoin toimivan D-vitamiinin merkitykset on jätetty kokonaan huomioimatta, esimerkiksi D-vitamiinin merkitys immuniteetille. Tämä johtuu siitä, että NRC perustuu niin muinaisiin asioihin. Ei D-vitamiinin laajemmasta merkityksestä ole puhuttu niin pitkään ihmistenkään kohdalla.
Ihmisille suositellaan, aivan perustellusta syystä, noin 100 µg päivässä, jotta veren tasot saadaan riittävän korkealle. Jos ollaan varovaisia, niin tyydytään noin 70 nmol/l veren arvoihin, niin siihen yleisesti vaaditaan ihmisillä 50 µg päivässä. Koirille se tarkoittaa melkoisen tarkkaan 0,7 µg/kgEP päivässä. Koska nisäkkäät nostavat veren pitoisuuksia samalla tavalla samoilla saantimäärillä, niin hevosenkin tarve voitaisiin olettaa aidosti olevan 0,7 µg/kgEP tai 28 KY/kgEP ulkopuolella laidunkauden tai jos hevonen on sisällä paljon. Tai jopa puettu.
Aivan riippumatta paljonko päättää, että hevosen olisi saatavat D-vitamiinia, niin saanti ja mahdollinen lisäys on laskettava ruokinnasta. Hyvä <grin> puoli on tietysti se, että heinästä ei tarvitse piitata. Ja on pakko ollakin piittaamatta, koska sen D-vitamiinipitoisuutta ei tiedetä eikä saada tutkittua. Tai saa, mutta vitamiinimääritykset ovat kalliita. Todella kalliita.
Lasketaan hieman muutamalla tuote-esimerkillä miten suositusannokset suhtautuvat tarpeisiin.
[table “6” not found /]Kuten huomaa, niin jos ruoka on tyypillisellä 1300 – 1400 KY/kg pitoisuudella, niin suositusannos riittää NRC:n standardeihin. Jonka ei pitäisi olla yllätys, koska ruuat tehdään täyttämään NRC:n vaatimukset. Jonka takia aitoja eroja ei oikein rehujen välillä ole ylipäätään. Paitsi tietysti hinnoissa ja pakkauspainatusten koreudessa.
Samalla selvisi yksi toinen muistisääntö. Niin tai näin, niin 1000 KY/kg vaatii suositusannoksen ylittämistä.
Joten jos hevosesi syö päivästä toiseen valmistajan suositteleman määrän, niin kaikki on hyvin. Ainakin jos hyvin tarkoittaa luuston vointia. Muuhun käyttöön sitten voikin tulla D:stä vajetta, Jos annat vähemmän, tai menet pelkällä heinällä, niin hevosesi kärsii D-vitamiinin puutteesta – eikä se fakta muutu sen mukaan mihin sinä uskot. Hevosesi aineenvaihdunta ei noteeraa uskomuksiasi tai mielipidettäsi, että mikrogrammoja ei tarvitse laskea.
Koirapuolella 0,7 µg/28 KY/kgEP suosituksesta esitetään epäsäännöllisen säännöllisesti epäilyjä sen turvallisuudesta. Jos pelkää 50 mikron annoksen oelvan potentiaalisesti myrkyllinen ihmisaikuiselle, niin silloin kannattaa tietysti mennä alemmalla. Mutta ei tyydytä tuohon, vaan vilkaistaan taas Mustaa Raamattua, eli NRC:tä.
Hevosille myrkyllistä annosta ei tiedetä. Ihmisillä se on tuhansia mikroja, eli ollaan grammoissa, mutta hevosella ei tiedetä. Pelätään kalsiumin kertymistä pehmytkudoksiin, mutta sitäkään ei luotettavasti tiedetä millä annoksilla niin käy. Mutta NRC arvaa, että turvallisen saannin yläraja on 1,1 µg/44 KY/kgEP. Eli tuohon määrään asti voi huoletta mennä.
Avoimia kysymyksiä ovat, että monellako puhkurilla taustalla on D-vitamiinin puutos. Tai kesäihottumaisella – vai johtuuko se ivermektiinin, ja ylipäätään matohäätöjen, harventumisesta. Eräässä ketjussa mainittiin, että kesäihottuma oli saatu kuntoon mineraalilisällä – mitä jos syy ei ollutkaan mineraaleissa, vaan sen sisältämässä D-vitamiinissa? Entä onko ponien paksummalla karvalla merkitystä?
Ai niin. Kun jaat kansainväliset yksiköt (KY, IU, IE) 40:llä, niin saat mikrot, Ja päinvastoin. Kerro mikrot 40:llä, niin saat yksiköt.