Meilllä tapahtuu tontilla, vai tilako tänä on, jatkuvia aluetilaloukkauksia. Ei pienintäkään kunnioitusta rajoja kohtaan. Kyyhkyt lentelee ihan miten sattuu meidän pellon yli, ja nykyään näkyy rusakonkin jälkiä. Pari peuraa käy aika ajoin kurkkimassa, mutta tontin (tilan?) kiertävä verkkoaita on pitänyt ne poissa. Ainakin vielä. Olen jättänyt niille kaikille ultimaatumin: vuoden päästä syön ne. Peura saanee odottaa ainakin vuoteen 2016 asti, ja luultavasti Suomen holhousmentaliteetti ja typerän rajoittunut jokamiehenoikeusten vesittäminen antavat niille meidän osalta jatkoaikaa hamaan tulevaisuuteen.
Kyse on niin yksinkertaisesta asiasta kuin että Minna sai joululahjaksi taljajousen. Sellaisen metsästyskäyttöön sopivan. Hänelle oli vinkattu, että jousiammunta saattaisi olla tarpeeksi zeniä romuna olevalle rangalle. Kaipa jokin merkitys olisi myös ampuma-asennollakin. En ostanut kilpajousta, en katkonut katajaa, vaan ostin laillisen voimakkaan tappoaseen. Siis sen taljajousen.
Olen aina halunnut metsästää. Se ei vaan kaupunkilaiselta oikein onnistu. Varsinkin kun tuttavapiirikin viihtyi siihen maailmanaikaan paremmin Turun juottoloissa kuin sorsia tai pupuja väijymässä. Iloisella 80-luvulla tiesin pari, mutta he olivat varsinaisia kaupunkilaistolloja, jotka ensin paukuttelivat pumppuhaulikoillaan 500 metristä sulkutulta sorsaparven eteen ja sen jälkeen ampuvat omasta ruuhestaan pohjan säpäleiksi. Siihen aikaan Turun kauppatorin vieressä oli ravintola, joka myi pelkkää broileria erimakuisilla kastikkeilla ja dipeillä – siis huomattavsti ennen kuin Tampere alkoi elvistelemän siivillään – ja aina ne sorsapaistin voittivat. Lintu mikä lintu, ja helpommin saatavilla.
Eräs vegaanituttu väitti minua murhanhimoiseksi, koska haluan tappaa eläimiä ja sitten syödä ne. Saatan ollakin, mutta ainakin myönnän oman barbaarisuuteni, enkä piiloita sitä vakuumipakattuihin kyljyksiin. Mutta minulla on kuitenkin sen verran paljon urheilumieltä, tai tervettä itsesuojeluvaistoa, että en halua sekoilla ruutiaseiden kanssa. Jousi viehättää paljon enemmän, vaikka en kovinkaan vakuuttavasti kykene näkemään itseäni hiipimissä rusakon vierelle, saatika ampumaan sitä vauhdista greyhoundien ajaessa sen uljaasti ampumalinjalle. Rehellisesti sanottuna metsänelävät lienevät kuitenkin aika turvassa. Ehkä.
Minnan taljajousi on huonomainen Jahtijakt Prestige. Huonomainen siksi, että jokainen vakavasti otettava jousiharrastaja ei edes pissi sen suuntaan. Halpa bulkkijousi, joka on kuulemma lopettanut jousiharrastusintoa enemmän kuin mitä on tehnyt myyntiä. Mutta koska jousi-into syntyi minulle hyvin tyypilliseen tapaan, eli välitön innistus ja asiaan tutustuminen googlen kautta ilman että olimme koskaan moista vehjettä edes nähneet, niin koin henkisesti hieman ongelmalliseksi ostaa heti jumalattoman kallista. Jos puuha ei olisikaan kivaa, niin eipähän tulisi tappiotakaan. Kovin metsästysjousipiirit selittelevät parempien merkkien jälleenmyyntiarvolla, mutta minulla on omat epäilykseni. Monesta muustakin asiasta on selitetty samaa ja takkiin on aina tullut.
innostuin muuten aivan samalla tavalla greyhoundeistakin ja aivan yhtä suurella osaamisella hypättiin mukaan racingin ihmeelliseen maailmaan. Paljon töpeksittiin, vielä enemmän opittiin ja loppu on eräällä tavalla suomalaisen greyhound racingin historiaa. On se, näillä näytöillä.
Jahtijakt tuli puolittain koottuna. Pikkujuttuja piti itse asentaa, kuten nuolihylly, tähtäin ja nokin paikka (googletin, että mikä ihme on nokki – se on se hahlojuttu nuolen ei-terävässä päässä). Se oli siis lähes ready-to-hunt, joten mikäs siinä sitten. Vehje kasaan, pari kokeilulaukausta ja siitä sitten harjoittelemaan koirien käsivieheestä tehtyyn liikkuvaan maalitauluun.
Siinä vaiheessa iski arki ja todellisuus.
Paketin mukana tulleilla ohjeilla ei tehnyt yhtään mitään. Turhaan oli sekin paperimassapuu kaadettu. Hakukone auttoi löytämään myyjän sivuilta hieman tarkemmat ohjeet, mutta silti sai viettää melkoisen paljon aikaa juutuubissa. On koko ajan muistettava, että en edes tiennyt kummalla kädellä jousta pidetään ja kumpi lapa oli ylös ja kumpi alas. Jo pelkästään nuolihyllyn (se vekotin, jonka päällä nuoli makaa, kun jousi on jännitetty) tuhotutti aika paljon kahvia ja tupakkaa, ennen kuin se oli edes tyydyttävästi kohdallaan.
Hyvinkin oleellisten pikkujuttujen asentamiseen ja säätöön edes sinne-päin meni paljon enemmän aikaa kuin budjetoimani 15 minuuttia. Itse asiassa siihen meni päivä, ja uudelleen asennuksiin toinen samanlainen. Eikä tähtäintä ole vieläkään säädetty, koska piippi (se on se takatähtäin, googletin sekin) on vielä asentamatta. Nyt tiedän mihin se tulee ja suunnilleen miten, mutta lopullinen köyttäminen jänteeseen on vielä tekemättä.
On sillä laukauksiakin ammuttu. Kun koitin ensimmäistä, niin nuoli karkasi ennen kuin sain jousta edes viritetty. Kuulin, kun se kolahti parinkymmenen metrin päähän koirankopin seinään lennettyään kolmen metrin päässä olleen ison pyöröpaalin ohi. Ei, siellä ei ollut koiria – oivallan, että taljajousi on oikeasti ase.
Oppi numero yksi: pauna on aika paljon ja jos jousen täysi viritysvoima on 60 paunaa, niin minulla ei riitä voimat siihen. Joten kevensin sitä, ja lyhensin vetopituutta (se mitta, kuinka paljon jännettä saa vedettyä taaksepäin). Uusi yritys ja ampumaan samaa täysikokoista pyöröpaalia kolmesta metristä – ja taas ohi. Paukahduksesta kuulin, että johonkin oli osunut. Se nuoli oli lävistänyt noin 10 metristä pattingista tehdyn aitatolpan sivutuen. Ensimmäinen wakeup call aiheeseen taljajousi on todellakin ase.
Jouluna testasimme Minnan kanssa taljaa oikein toden teolla. Ammuimme kanttipaalia noin 12 metristä. Riittävän läheltä siis, että osuttaisiin. Paitsi että suurin osa nuolista meni yli, osui metriä ennen maahan tai meni sivusta ohi. 12 metristä ohi noin 2×1 m maalitaulusta. Luulen, että kyyhkyt tikahtuivat oksillaan nauruun.
Minna joutui ottamaan aikalisää jousiharrastukseen. Liian tiukka jousi sekä muussa harrastuksessa tullut tapaturma tekivät mahdottomaksi jousen virittämisen. Jälkeenpäin ajatellen tilannetta ei auttanut pätkääkään väärä ampuma-asenta tai virheellinen tapa virittää se. Jatkoin itse kokeiluja. Paunoja miehekkäästi lisää ja enemmän vetopituutta. Jönnettä joutui virittämään niin paljon, että käsien mitta ei riittänyt. Tai sillä kertaa ei riittänyt. Kun myöhemmin hioin asentoa paikalleen, niin mitassa ei ollut mitään vikaa. Mutta oppi numero kaksi oli, että kun paunoja on riittävästi, niin kymmenennen nuolen kohdalla loppuu voimat ja seuraavana päivänä tuli vanha tuttu rasituskipu kylään. Hauista, tai siis sitä kohtaa, jossa sen pitäisi olla, särki aivan helvetisti ja käsi sieti olla koukussa. Suoraksi ojentaminen oli aivan tuskaa. Buranaa ääntä kohti, paunoja alas ja uudestaan kokeilemaan; sillä se lähtee millä on tullutkin.
Kolmannella kerralla keskityin asentoon ja kävin kolmasti säätämässä niin voimaa kuin jännityksen pituuttakin. Lopputuloksena aloin saada nuolia jo nippuunkin. Toki aika kauas piirtämästäni maalialueesta, mutta se on ”vain” tähtäimen säädöstä kiinni. Nyt on jokin suunta, johon säätää.
Kääntäkää päätänne, jos kuva on kyljellään. Kyllä, vain kolme nuolta paalissa. Lähdin liikkeelle kuudella, mutta kolme on hangessa jossain paalin takana. Kaipa ne keväällä joskus löytyvät. Ja kymmenkunta laukausta vei taas mehut käsistä. Aivan tolkuttoman uskomattoman raskasta.
Alkuvaiheen kokemukset ovat, että jahka Jahtijaktin saa laukaisukuntoon, niin kyllä se nuolen lennättää. Sitä en vielä tiedä, että onko se niin heikko kuin mitä ammattilaisemmat väittävät, tai epätarkka, mutta tiedän, että samaa jousta on käytetty metsästykseen. Mutta jos haluaa saada jousen nopeasti käyttöön ja oikein kasattuna, niin Jahtijakt ei ole oikea vaihtoehto. Halpuudella on hintansa.
Tämä talvi ja ensi kesä harjoitellaan. Onpahan riittävästi aikaa harjoitella metsästyskortti varten. Ja hiukan jousiammuntaakin.
