Eilen ajeltiin kakkostietä eestaas. Vaikka sanaa viha käytetään nykyään hyvinkin kevyin perustein, niin voitaneen silti sanoa, että vihaan tuota valtatietä. Ehkä 8-tie herättää samoja tunteita, mutta sitä minun ei tarvitse onneksi kulkea. Syy moiseen itsekidutukseen oli ponin nouto. Nyt on sitten kotona shetlanninponi ja alan opetella ja opiskella hevosihmisen elämää. Kun keräsin ensimmäiset kasat tarhasta, niin mietin että puhuvatkohan hevosmiehet yhtä paljon paskasta kuin koirapuoli. Aika näyttää.
Ronja on siis shetlanninponi. 105 senttiä korkea ja selänpituus yhtäläinen. Nimestäkin voi jo päätellä, että kyseessä on tamma. Ikää hänellä (saako hevosesta sanoa hän, koirista saa) on 11 vuotta. Taustoista ei turhan paljon tiedetä, mutta on syntyjään tanskalainen ja tullut Suomeen Ruotsin kautta. Sukutaulu on komea, enkä ymmärrä siitä hölkäsen pöläystä. Ronja on ilmeisesti jonkun verrankin urallaan tehnyt lapsiajeluja, syntymäpäiväkutsuillan, messuilla, kauppakeskuksissa jne. Sillä on ratsastettu ja on vetänyt kärryjä, mutta osaamistasosta ei ole tietoa. Mutta ottaen huomioon kuinka helposti hevosetkin nousevat juuri ratsutetusta helpon A:n tasolle samalla hetkellä kun myynti-ilmoitus tehdään, niin mistään ei ole varmuutta ilman koeajoa.
Ronjan osaamisella ei ole suurtakaan merkitystä, kunhan hieman jotain osaa. Se on hankittu 8-vuotiaalle opettelua varten, ja tärkein edellytys on, että ei pure naamaa irti ainakaan ensikohtaamisella. Siltä osin kaikki on kunnossa, eikä se pelännyt tai väistänyt aikuista naista eikä miestä – ja nyt tiedetään, että ei se normaalia ponin itsepäisyyttä kummallisempi ole alaikäisenkään kanssa.
Ronjasta huomaa hyvin sen taustan olla lasten kanssa. Se on erittäin hyvin oppinut siihen, että taskussa tai kädessä on jotain hyvää. Paitsi, että se seuraa ihmistä kuin koira, niin se änkeää paikoin hyvinkin röyhkeästi vaatteisiin. Tapa, joka karsitaan siitä hyvinkin nopeasti. Tai ainakin yritetään.
Ronja haettiin eilen illalla, ja vasta aamulla se oli tarhassa niin, että koirat päästettiin pihalle. Greyhoundit olivat järkyttyneitä huomatessaan, että ruoka kävelee valtoimenaan aidan takana, ja se olisi voitu päästää maallisesta kärsimyksestään vapaaksi saman tien. Meteli oli siis sen mukainen. Ronja ihmetteli moista menoa, pärski ja puhisi pari kertaa, piehtaroi hieman ja kyseli, että eikö tässä hostellissa saa aamupalaa ollenkaan. Kansankielellä mukaeltuna: se välitti paskat aidan toisella puolella päätään paukuttavista lähes saman kokoisista koirista. Joko poni on nähnyt elämää aika paljon, tai on vaan perusluonteeltaan täysin piittaamaton. Kuinka päin tahansa, niin sopii meille.
Talli oli muutoin laitettu kuntoon uutta asukasta varten, mutta johdotuksia piti hiukan uusia ja valoja laitella. Aloin puuhaamaan tänään niitä, ja sain Ronjasta melkoisen tehokkaan apumiehen. Sellaisen, jota ilman tekee töitään paljon nopeammin. Poni varasti kaikki työkalut mitkä ulottuviltaan löysi. Jossain vaiheessa vedin löysää johtoa sisälle päin, mutta se ei liikahtanut. Olin varma, että se oli jäänyt jumiin johonkin ja menin tarhaan ihmettelemään. Poni seisoi tyyriinä sähköjohtoa mutustaen
Ronja oli Monan 8v-synttärilahja. Asia oli pidetty visusti salaisuutena ja vasta tänään Mona pääsi näkemään poninsa. Tytöllä kesti varttitunti ennen kuin hän aidosti oivalsi tilanteen – hänellä on oma hevonen. Siitä se show sitten alkoikin. Äitinsä oli nimittäin päässyt toteuttamaan itseään tarvikekaupoilla ja ponin lisäksi tutkittavana oli pari isoa muovikassillista tavaraa plus uusi ponisatula.
Poni on harjattu, sille on laitettu uusi vaaleanpunainen riimu ja talutettu korkkaamattomalla pörröisellä riimunnarulla. Uudet valjaat puettiin päälle ja satula koeajettiin. Äitinsä kokeili ensimmäisenä, että voiko selkään ylipäätään kiivetä. On Ronjalla ratsastettu, ei se ollut siitä moksiskaan. Mutta tyypillisenä ponina, jolla ei ole aikoihin tehty sen enempää töitä, se ei reagoinut pohkeisiin ja totesi, että minähän en liiku. Ihkauudesta lasta suuremmasta varustekassista kaivettiin esille aivan yhtä uusi raippa (vaaleanpunainen sekin). Sitä näytettiin ponille, ei siis edes käytetty, jonka jälkeen vaihde saatiinkin päälle ja Ronja kipitti ympäri hiekkatarhaansa. Mona teki pari kierrosta ja menihän se. Mutta varmaa on, että tuo pariskunta tulee vielä parikin kertaa keskustelemaan yhteistyönsä tasosta ja laadusta. Mutta ovat ne sopusuhtainen pari. Ronja on einen liian iso vielä, mutta ei sen vertaa, että sillä olisi merkitystä. Koska Mona on muutenkin pieni ja hento, ja tuskin kasvaa yhtä äkkiä tolkuttomasti, niin Ronjasta on vuosiksi projektia.
Tehtiin pieni töppi typpiajossa. Kukaan ei muistanut Monan kypärää. Joten tytön ensimmäinen ratsastuskerta omalla ponillaan meni kunnon tyttömeiningillä – pinkillä raipalla ilman kypärää.
Ponimaista käyttäytymistä nähtiin kavioiden putsauksessakin. Minulle tai Minnalle riitti jalan nostamiseen merkiksi pieni merkki, mutta Mona sai painia enemmän. Ei riittänyt kunnon nojaaminen, vaan piti napata kunnolla vuohiskarvoista kiinni ennen kuin jalka nousi. Huomasi, että poninperhana on oppinut kyykyttämään alamittaisia. Tullee oppimaan myös, että nykyosoitteessa ei moinen toimi.
Nyt aletaan opettelemaan uutta elämää. Minnalle tämä kaikki on tuttua, mutta Monalle ja minulle ei. Perusasioista aletaan, kuten kuinka paljon heinää moiselle voi ja saa antaa. Mona ilmoittikin jo, että herätys täytyy laittaa aikaisemmaksi, että hän ehtii viikolla tekemään aamutallin ennen kouluun menoa. Ja että iltapäiväkerho saa nyt jäädä ja hän tulee taksilla heti koulusta kotiin, koska muuten Ronja saa liian myöhään päiväheinänsä. Minulla ei ole harhakäsityksiä kuinka kauan into kestää, mutta voihan tuo yllättääkin.
Olin hieman inhottava, ja yllytin tyttöä einen arveluttavaan tekoon. Mutta olen nähnyt ja kuullut aivan riittämiin muutaman kylän tytön elvistelyä poneillaan, joten oli pieni paybackin aika. Vihjaisin Monalle, että nyt saattaisi olla oikea aika ja paikka lähetellä tekstareita kavereille ja kertoa syntymäpäivälahjasta. Elvistely on rumaa, mutta eipä moinen hidasta aikuisiakaan naamakirjassa, ja joskus tilanne on vain liian herkullinen vaatimattomuudelle.
Pahimmassa tapauksessa meillä on jossain vaiheessa kaksi poni. Tammoista kun ei koskaan tiedä, että ovatko ne kantavia. Aika näyttää.
Liittyvät kuvat:
