Jokainen, joka on on naamakirjatuttu tai seuraa minua, ei ole voinut välttyä tiedolta, että minulle oli tulossa hevonen. En minä siitä ihan joulukalenterin ja aamukamman yhteenliittymää tehnyt, mutta ei se paljon vajaaksikaan jäänyt. Kaipa ikä on tehnyt tehtävänsä, jolloin maailmassa on harvempi asia, josta jaksaa innostua – mutta nyt jaksoi.
Ei tämä hevosliitto mikään taivaassa valmistettu sielujen yhteenliittymä ollut. Itse asiassa päätös tehtiin ehkä hätäisestikin, mutta ei minulla ole aikaa eikä kärsivällisyyttä etsiä, penkoa ja varsinkin odottaa. Varsinkin, kun yhdestäkään kotomaisesta myyntihevosesta ei voinut koskaan olla varma oliko se myynnissä vai mittautiko omistaja hevosensa haluttavuutta yleisillä markkinoilla samaan tapaan kuin kyllästynyt keski-ikäinen (nainen) piipahtaessaan vieraissa – aikeita ei ole vaihtaa, mutta kunhan kokeillaan myynti- ja vaihtoarvoa.
Vaatimuksethan olivat aika helppoja, sekö halpoja, mutta samalla hankalia. Kiltti, osaava, liikennevarma, täysipäinen, terve ja edullinen. Moisethan tulevat myyntiin vain jos omistajan hevosenpito loppuu kokonaan tai hevosen osaamistaso ei enää riitä harrastukseen. Minun kohdallanihan mikä tahansa osaamistaso hevosen puolelta ylittää omat taidot, joten sen suhteen on aivan se ja sama, hallitseeko hevonen väistöt, taivutukset ja muut kumarrukset.
Joten meille tuli latvialainen puoliverinen. Se siitä täysipäisyydestä ja liikennevarmuudesta. Ainakin jos puhutaan oletusarvoista verrattuna kylmään vereen.
Isä ei ole heineken, vaan holsteiner (pakko rakentaa muistisääntöjä, ei moisia muuten muista). Emä on lähes puhdas latvialainen pv, sillä trakehner emän emän isänä on suoraan sanottuna yhtä tyhjän kanssa.
Se sukulinjoista. Jäätiin aika kauas alkuperäisestä vaatimuksesta saada kylmää verta.
Heppa saapui ja laitettiin laitumelle virolaisen ruunan ja tanskasta tulleen shettistamman kanssa. Pari vielä, niin meillä on koko sarja Itämeren etelärannan hevosmaita. Aapolla, siis eestinponilla, on kohtuullinen työ pitää etelän tumma herrasmies irti tammasta. Aika suomalaiskansallinen suhtautuminen siis. Rauhoittuihan se illan aikana ja aamulla yllätin pojat nyppimässä toistensa kaulaa. Kyllähän moinen homostelu lopetettiin heti kun huomattiin ihminen, mutta kaipa se lähentyminen siitä alkaa.
No, leikki sikseen. Pari viikkoa saanee laskea siihen, että lauma uusmuodostuu ja asetelmat vakiintuvat. Uuden esittely meni kuitenkin helpommin kuin luulin – paino sanalla luulin, koska en tiedä ja olin aikaisemmin katsonut videon varsojen laskusta orilaitumelle. EI ehkä paras opetusvideo alitajuntaan jylläämään.
Jos jollekin blogin piipahtajista ei ole vielä selvinnyt, niin minähän en tiedä yhtään mitään hevosista. Ja siitä sitten vielä vähemmän. Ratsastin tunneilla hieman toistavuotta ja nyt on ollut päälle vuoden, varmaan lähemmäs kahden vuoden, tauko. Ottaen huomioon, että kahdeksan vuotta sitten pelkäsin aika rajustikin hevosia, ja olen vapaaehtoisesti koskenut ensimmäistä kertaa yksin hevoseen 2011, niin se, että herran vuonna 2016 minulla on oma hevonen, on isompi juttu kuin moni ymmärtää, vaikka tietäisikin.
Pointti on siinä, että minä en osaa lukea hevosia. Minä luen ja suhtaudun niihin kuin koiriin, ja se ei aina onnistu. Kun luulen liikkuvani rauhallisesti pelästyttämättä, niin minua luullaan pantteriksi saalistusretkellä (siis mielikuvana, en minä aidosti liiku pantterimaisen notkeasti). Tai jos yritän rauhoittaa äänellä, niin todetaan ettei käärmeen leikkiminen ole välttämättä paras ratkaisu. Ei minulla ole hevosmiestaitoja, eikä varmaan koskaan tulekaan. Siltä osin se, että Hessun (ruunanretkun nimi on Hessu) ja minun liittoni ei ole syvä sielujen yhteenliittymä, ei haittaa. Minulle hevonen on harrastusväline, ei elämänkumppani.
Tiedän, että tuo saattaa osaa järkyttää, moinen eläimen esineellistäminen. Joo, sellaista se on – ja siinä vaiheessa kun hevonen laitetaan 25 vuotiaana myyntiin, koska luonto/talous ei anna periksi kuskata sitä Honkajoelle tai kun pistät vanhan kiertoon, koska tarvitset isomman/paremman/osaavamman, niin esineellistät aivan yhtä paljon. Minä olen vain rehellisempi. Esineellistämisessä on toinenkin etu. Hevonen joutuu töihin ja jos jonkun asian tulen hallitsemaan vuoden loppuun mennessä (ei lupaus tai uhkaus, vaan faktan tunnustaminen sekin), niin hevosten ravitsemuksen. Joten meillä ei arkistoida pihattoon kuolaimitta, kengittä ja kuritta syömään yrttejä ja homeopatiaa pohtien häätääkö sitronella polttiaisia paremmin kuin terva (samalla kun omistajalla on deetiä ihossa) – ja kaikki esineellistämisen nimissä, koska hevonen on käyttöön, ei kanavoimaan enkelien energiaa.
Minulla on muutenkin suuria vaikeuksia samaistua ruohoa syövään pakoeläimeen, jonka elämä perustuu valokuvamuistin perusteella muuttuvan ympäristön aiheuttamiin reaktioihin.
Pieni poikkeama aiheeseen, että en aina ymmärrä hevosten reaktioita. Kuten siihen, että kahdeksanvuotias ratsastuskäytössä ollut ruuna ei anna laitumella – oikeammin meidän aktiivitarhassa, joka laitumen osa ja kuin pihatto ilman pihattokäyttöä. Hessu oli ollut kotona kokonaista kaksi tuntia, ja koska vettä tuli taivaalta kuin esterin perseestä, niin mennään mittaamaan turpa, että saadaan ostettua kuolaimet. Sen jälkeen oltiin savessa rankkasateessa kolmevarttia, koska poiskaan ei voinut lähteä, ennen kuin hevonen oli saatu kiinni. Pahinta mitä voi reaktiivisen eläimen kanssa tehdä, on antaa sen pitää päänsä ja jättää tekemättä se mitä ollaan vaatimassa.
Sateessa selvisi muutama asia. Ensimmäinen oli se, että polle ei ollut tainnut tutustua teollisiin eväisiin Latviassa ja kauraa meillä ei ollut. Ruoka ei siis ollut tarpeeksi suuri kiihoke saada hevonen ottamaan kontaktia. Siksi sateessa oltiinkin niin kauan, koska minusta paras ja onnistunein ratkaisu olisi ollut, että hevonen olisi tullut ihmisen luo riippumatta syystä. Mutta koska se ei onnistunut, niin laumakäyttäytyminen ja rutiinien hyödyntäminen on usein toimivaa.
Ponit kiinni ja pois tarhasta. Talliin lähtö on asia, johon Hessu on satavarmasti oppinut elämässään. Toimihan se. Hessu jonotti portilla ja se saatiin kiinni. Ponit vietiin tarhasta pois, mutta näköyhteyden päähän muutaman metrin etäisyydelle, joten samaan aikaan hyödynnettiin ”turvahevosajattelua”, mutta myös laumasta poistamista: portti ja aita aiheuttivat sen, ettei oltu enää samalla maaperällä – jolloin ainoa laumaturva saatiin ihmisestä. Siinä sitten taputeltiin, rapsuteltiin, mitattiin turpa, korvienväli ja selän mitta sekä nosteltiin jalat. Ei se kivaa ollut, koska hevonen oli kova kuin kivi, mutta ei painiakaan tarvinnut.
Sen jälkeen ponit tarhaan ja portti auki laitumelle. Ronja rukka – shetikkatamma saa laukata aika lujaa, että pysyy pv:n pidemmän ravin vauhdissa. Laiskaläski Aapokin joutui nostamaan laukan.
Hessu on ujo. Se ei myöskään haasta riitaa, vaan väistää. Ei sen kanssa tarvitse koskaan suurriistaa metsästää. Mutta se palautuu stressistä kohtuullisen hyvin, ainakin minusta. Jos se olisi koira, niin sanoisin, että se on ohjaajapehmeä, mutta silti kelvollisen hyvällä palautumiskyvyllä.
Jos se olisi kotia vaihtanut koira, niin antaisin sille kaksi viikkoa aikaa ennen sen suurempia arvioita – tosin perusluennehan näkyy jo vartissa, mutta ei toteutuva ilmiasu, jos ymmärrätte eron. Käyttäytymisessä kaikki ei ole vaistoa ja viettiä, vaan sitä muokkaa myös oppiminen sekä kokemukset – ihminen voi pelätä korkeita paikkoja, mutta opettaa silti itsensä kiipeämään tikkaille, ja olemaan samalla paskomatta housuihinsa. Aivan sama pätee eläinten kohdalla. Joten Hessunkaan kohdalla ei voida tehdä liian nopeita johtopäätöksiä.
Illalla se antoi ottaa itsensä kiinni ilman kikkailuja. Tänään aamulla se osoitti jo hieman seurustelua, vaikka ei se pro-aktiivisuuden huipentuma olekaan. Joten siltä osin muutos on ollut melkoinen alle 24 tunnin. Kaipa se siitä.
Viisaammat ovat väittäneet, että sillä ei ole ainakaan hetkeen suuremmin ratsastettu – päätellen selkälihaksista. En osaa sanoa, mutta sen tiedän, että Latviassa on ihan pirun häijyjä itikoita. Sen verran paljon siitä löytyi puremia.
Muutama päivä vaan ollaan ja seurustellaan aika ajoin. Tutustutaan. Sitten jossain vaiheessa kokeillaan, että kestääkö se seinään sitomista. Se on luultavasti aina satuloitu karsinassa, mutta meillä moiset tehdään ulkona. Seppää odotellaan ja kengitys täytynee tehdä ystävämme domosedanin avutuksella – sekin jää nähtäväksi.
***
Blogi muuttunee aloittelijan hevosoppaasta aloittelijoille, vaikka onhan se sitä jossain määrin aina ollutkin. Jos jokin minua on ärsyttänyt hevos- ja ratsastuskirjojen maailmassa, niin se, että ne on kirjoitettu osaavilta osaaville ja sitten niitä kutsutaan aloittelijoille sopiviksi. Ihan oikeasti – suurin osa aloittelijoista ei tiedä mikä puolipidäte on, vaikka sitä tunneille hoetaankin. Suitsien osien nimet ehkä osataan, mutta purettuja suitsija ei osata kasata; minä en ainakaan osaa.
