Kahdeskymmenes kerta selässä. Viimeiset viisi viikkoa olen tehnyt painia ratsastuksen alkeiden kanssa kahdesti viikossa. On siis aina tehdä eräänlainen välitilinpäätös kehittymisen suhteen. Minulla ei riitä halua arvioida kehitystä graafina, vaan teen tyypilliseen tapaani johtopäätökset viimeisen kokemuksen mukaan. Joten sanotaan näin: kun 10. kerta tuli täyteen, niin tarvitsin ehtolaistunnin. En tiedä paljonko tyypillinen aikuinen ratsastuksen aloittanut oppii kahdellakymmenellä kerralla, mutta tällä kertaa en tarvitse (ansaitse/joudu – valitse haluamasi) kertauksia, vaan päästin itseni kurssista läpi. Aika korkealla arvioitu ottaen huomioon ehkä keskivertoa kovemman itsekritiikin, aiheessa keskivertoa alemman itseluottamuksen ja täysin kadoksissa olevat tavoitteet.
Minä tein tänään neljä uutta asiaa. Hyppäsin (tai siis hevonen tietysti) laukassa puomin yli, ravasin ja laukkasin ilman jalustimia ja olin hevosen kanssa metsässä. Aika hauskaa. Enkä tipahtanut.
Useimpien ratsastaneiden mielestä ravaaminen tai laukkaaminen ilman jalustimia ei ole kova juttu, ja sitä pitäisi varmaankin harjoitella jo heti alussa. Mutta ottaen huomioon taustani, niin minulle se oli iso asia. Varsinkin kun se oli helpompaa kuin jalustimilla. En minä ravissa keventämään pystynyt kuin millin tai viisi, ei yksinkertaisesti riittänyt voimat, mutta muutoin uskallan väittää, että se jopa näytti ratsastamiselta – jos unohdetaan kenokaula.
Laukata ei olisi varmaankaan saanut, koska tunnin muista rouvista puolet olivat aika järkyttyneitä ravista ilman tukea jalkapohjan alla, mutta minulta vähän niin kuin lipsahti pohje eteen päin. Okei, halusin kokeilla sitä. Kyllä, laukka ilman jalustimia oli huomattavasti luonnollisemman oloista. Tarkoitan sitä, että takapuoli pysyi penkissä kuin liimattuna ja lantio seurasi liikettä aivan itsestään. Jalustuksettomuus (noinko se taipuu) todellakin saa istumaan paremmin, oikeammin, satulassa.
Mielenkiintoista oli myös se, että minun käskettiin muistaa missä jalat olivat – ne olivat täysin oikeassa paikassa automaattisesti. Yksi nyanssi, joka ei oikein onnistu jalustimilla. Pitäisiköhän ruveta enemmän menemään tunnilla ilman jalustimia?
Opettelin myös hieman espanjalaisten tanssien askelia, ilman jalustimia. Yksi tallikatti päätti tulla kentälle ja hevoinen oli välittömästi sitä mieltä, että kyseessä on vähintään tiikeri ja nyt se syö meidät kaikki. Tosin sen panikoimisessa haiskahti rajusti virkainto ja ratsastajan vedättäminen, eikä siitä sen enempää seurannut.
Puomille olisi pitänyt mennä ravissa, mutta sain luvan tulla laukassa koska se näytti sopivan niin ratsulle kuin ratsastajalle paremmin. Olin miettinyt kuviot etukäteen ja pyrin ne myös toteuttamaan. Tämä on edelleenkin se minua kerta toisensa jälkeen hämmästyttävä asia: ehdin miettimään ja tekemään asioita. Puomi oli pääty-ympyrän keskellä ja suunta koko rata leikkaa. Ei siinä siis kokemattomalle säikkyilijälle ole turhan paljon aikaa miettiä. Minä en siis enää ole kokematon säikkyilijä? Hevonen laukkaan – nousi kerrasta – ja laukkaa lyhyemmäksi, joka oli vahinko, koska se varmaan tapahtui siksi, että keräsin ohjia lyhyemmiksi, merkistä peppu ylös ja mies vaakatasoon kaulan suuntaan; siinä vaiheessa ohjat olivat jo todella lyhyet ja nyrkit yli kaulan puolen välin. Ehdin olla jopa sekennin ylpeä siitä, että en nojannut hevosta vastaan. Oli aika jockey-fiilikset… Puomi ja senhän tuntee alla kun hevonen hyppää. Hevoselta ehkä pientä liioittelua pomppia alle 10 senttisen esteen yli, mutta pointti on edelleenkin se, että olin hypännyt elämäsi ensimmäisen kerran! Opettaja huusi perään jotain ja höpisi jotain että asento oli ihan ok jos hyppäisi 120 mutta nyt… ja loppu katosi tuuleen.
Pääsimme lopuksi piipahtamassa metsässä. Käyntiä mentiin eikä pitkää lenkkiä tehty, mutta kivaa sekin oli. Paitsi koivunoksat naamassa. Otan seuraavan kerran vesurin ja oksasakset mukaan. Sielläkin harjoiteltiin sivuaskelia ja papparatsastajan istuntaa sekä reaktioita. Yksi karahka oli polulla poikittain ja opettaja heitti sen sivuun. Pollereipas päätti samantien, että koska vähän aikaa sitten nähtiin kentällä tiikeri, niin nyt pusikossa vaanii vähintään leijona tai kaksi. Mutta virkaintoa sekin oli minusta enemmän kuin aito mörköjen näkemistä.
Summa summarum. Olen minä jotain oppinut.
