Pyöreät 2,5 kuukautta taukoa ratsastamisessa. Sinä aikana olisi ehtinyt saada kropan kuntoon ja kerrattua teoriaa. Minä sen sijaan jätin venyttelyt tekemättä, tuplasin koneen edessä istuskelun ja onnistuin unohtamaan laukan noston perusteet. Näin sitä panostetaan harrastukseen.
Minulla oli hivenen epävarmat fiilikset kun menimme tallille. Noinkohan mikään sujuisi, ja onnistuisinko tipahtamaan. Mietin vakavissani, että mahtaisinko saada peräti taluttajan. Ratsastaminen on kuulemma kuin fillarilla ajo. Kun sen on kerran oppinut, niin sitä ei unohda. Ei paljoa lohduttanut, koska oma ratsastustaito tuntui enemmänkin kolmipyöräisellä ajolta.
Alle tuli vanha tuttu pv-ruuna. Sama, jonka ravia olen aina kironnut. Muutoin suunnattoman mukava poni. Tosin jos hevoselta kysyttäisiin, niin vastaus olisi hyvin saman suuntainen. Muutoin mukava ratsastaja, mutta ravissa se on aivan hirveä.
Tunti oli maneesissa, joka sopii minulle hyvin. Hiukan ahdastahan siellä voi paikoin olla, koska ei ole sieltä suurimmasta päästä, mutta meitä oli neljä joten tilaa riitti. Hiihtoloman takia kyseessä oli eräänlainen keräilyerä – kaksi oli lännen tunnilla, kahdella englantilainen satula ja jokaisen kyvyt ja taidot eri tasolla. Mentiin siis aivan perustaa, joka sopi minulle paremmin kuin hyvin. Perusta minulla se heikoin lenkki onkin.
Alkulämmitykset ja ravit. Sen jälkeen laukannosto käynnistä maneesin päädyn puolesta välistä, laukkaa pitkä sivu ja laukkaympyrä pariin kertaan toiseen päähän.
Hevonen on minulle hivenen liian matala. Minulla menee siis pohkeet hieman liian alas, ja jos menen tyypillisen pitkillä koulujalustimilla, niin ei pahemmin tarvitsisi leikkiä sporrien kanssa. Ei sen puoleen, ei minulla kannuksia olekaan, enkä niitä osaisi käyttääkään. Lisäksi tuo hevosen ja minun kokoero on pelkästään minun ongelmani, ja enemmänkin henkinen ongelma. Ei siitä kukaan muu piittaa. On turhaa ihmetellä pohkeiden paikkoja, kun tappelee pitääkseen jalkansa siellä missä kuuluu, eikä harrikka-asennossa hevosen etulapojen päällä.
Monilla aloittelevilla on ongelmana jalkojen valuminen eteen. Minua ei vain kiinnosta muiden ongelmat, ainoastaan omat virheet. Mutta tämän tunnin jälkeen minulla on ainakin tunne, että sain suurimman osan aikaa pidettyä jalat kohtuullisesti kurissa – paitsi tietysti laukassa, mutta se on oma tarinansa.
Ryhti oli mikä oli. Selkä suoremmaksi, leuka ylös ja lavat toisiinsa kiinni, käytä selkälihaksia – siinä yleisimmät komennot mitkä sain.
Kolmen nyrkin säännöstä huomauteltiin, mutta rehellisesti sanottuna sitä pidän hienosteluna. Se, että minulla on kädet alempana, lähellä satulan etukaarta, auttaa pitämään kädet rauhallisempana. Itse ainakin pidän sitä oleellisempana kuin kouluratsastuksen muotoseikkoja. Mutta ymmärrän senkin, että jos kyynärpäiden lepatus on vähentynyt, niin siitä sitten siirrytään korjaamaan tarkemmin käsien paikkaa.
Jalkaterät olivat sentään polvien kanssa linjassa, Enää ei varpaat horota ulkona. Oikea jalka oli kuitenkin välillä edempänä kuin vasen, mutta silloin ne olivat tainneet unohtua terävän kulman jälkeen vain hieman vikapaikkaan. Vain ja vain, siis pitäisihän jalkojen palata normipaikoilleen. Alapohkeiden pitäisi olla tukevammin kiinni hevosessa – siinä lienee yksi syy paikoin hieman huteraan oloon.
Harjoitusravi oli yhtä hankalaa kuin ennenkin tuolla pollella. Sillä on vaikea askel. Yhdessä vaiheessa olin itseeni tyytyväinen, että nythän tämä menee paremmin – kunnes oivalsin, että nostin itseäni varpailla satulassa hieman ylös, eli olin kuin lievässä sentin korkeassa kevyessä istunnassa koko ajan.
Olen eläessäni kiukutellut kehnosta rytmitajustani kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran varhaisaikuisena tanssikoulussa. Ja toisen kerran ratsastaessa. Minä en vain saa kevennyksessä tahdista kiinni.
Laukkapätkät menivät… Joo. Olin onnistunut totaalisesti unohtamaan jopa millä istuinluulla on paino. Ensimmäinen ympyrä meni niin sanotusti äitiinsä, kun unohdin kääntää pollea istunnalla tukemalla ulko-ohjalla. Käänsi onnessani pelkällä sisäohjalla ja siihenhän se laukka sitten tipahti. Toisella yrittämällä alkoi painoavut olla hieman sillä missä kuuluisikin, ja muistin jopa kääntyä yläkropastakin, mutta laukan ylläpito jäi repertuaarista – ja taas laukka alas.
Laukassa en saa sisäjalkaa pidettyä paikallaan, vaan se lähtee omia aikojaan potkimaan hevosen lapaa.
Tasapaino- ja kehon hallinta ovat mitä ovat. Olisi pitänyt muistaa tehdä ne venyttelyt ja istua tietokoneella edes einen suorempana. Oikea laukka meni jotenkin, mutta vasen oli aivan toivotonta. Minä en pysty antamaan edes laukkapohjetta ja siirtämään painoa istuinluulle. Ei vaan onnistu, kun vartalo ei liiku siihen suuntaan.
Vasemmassa kompuroimme molemmat, hevonen ja minä. Hepparukka lähinnä siksi, että minulta tuli niin paljon sekalaisia ja vajaita apuja, että se ei tiennyt mitä tekisi. Ruuna on siitä mukava, että se osaa ja se kuuntelee erittäin tarkasti mitä kuski pyytää. Ja kun ratsastaja pyytää mitä sattuu, niin se yrittää ensin täyttää ne kaikki, sekoaa askelissaan, saa ratsastajan horjumaan, tekee kaikkensa että ihminen pysyy kyydissä ja paino selässä pysyisi tasapainossa ja viimeiseksi pysähtyy. Kun tarpeeksi monta kertaa on tullut noita sekoiluja, niin se yrittää olla niin liikkumatta kuin mahdollista, että ei vaan mitään tapahtuisi.
Mutta mitään kaulalle retkahtamisia ei enää ollut, eikä äkkikäännöksiä kun hevonen yrittää kompensoida minun kallistumistani. Jotain vartalossa on siis kuitenkin kehittynyt. Tai sitten kyse oli vain siitä, että laukka oli niin paljon hitaampaa maneesissa kuin kentällä. Sovitaan, että se johtui jonkun oman lihasongelman poistumisesta, niin tulee parempi mieli.
Pitkän tauon jälkeen jännitti. Kun huomasi, että osaa sillä fillarilla sittenkin ajaa, niin se kohotti mieltä. Ei itseluottamus siitä potkua saanut, mutta oli siltä mukava huomata, että pelkoa ei ollut rahtustakaan. Aivan varmasti nämä kotoisat tallityöt perheen ponien kanssa ovat myös auttaneet yleisessä suhtautumisessa hevosiin ja antaneet jopa hieman alkeita hevoslukutaitoon.
Kirosin minä montakin kertaa tunnilla. Mutta tänään tiesin tunnin jälkeen kohtuullisen hyvin mikä meni pieleen. Tiedän mitä korjata, tai edes yrittää korjata. Puolen tusinaa kertaa vielä ja olen ratsastanut vuoden – siis laskien tunti ja viikko idealla. Näin kauan meni, ennen kuin olen alkanut oppimaan lukemaan omaa tekemistäni. En minä mikään ratsastuksen luonnonlahjakkuus todellakaan ole, melkoista työvoittoa tässä ollaan tekemässä jos kykenen tavoitteeni saavuttamaan.
Jäi siis hyvä maku suuhun.
