Hevonen on luonnostaan vegaani. Ainakin periaatteessa. Olen usein ihmetellyt, että kuinka suurta osaa niiden ravitsemuksessa eläinpohjainen proteiini kuitenkin näyttelee, varsinkinkin laidunkaudella. Ne syövät taatusti melkoisia kilomääriä öhkömönkijäisiä ja muita russakoita heinän mukana. Mutta huolimatta pikkuötököistä, niin kasvissyöjiä ja lihansyöjiä yhdistää yksi tekijä: elimistön tärkein tapa saada energiaa on rasva.
Hevosten ruokinnan, oikeammin sen suunnittelun, kulmakivi on heinäanalyysi. Jos sitä ei ole, niin ainoa työkalu on omat silmät painon suhteen ja arvaukset, jotka voivat olla valistuneita tai sitten puhtaasti lonkalta vedettyjä. Kun tähän ynnätään yleinen väite, että tavallinen koti/harrastehevonen ei oikeastaan tarvitse muuta kuin heinää riittävästi, suolaa ja jotain määrittelemätöntä mineraalilisää, niin herää kysymys, että tarvitaanko analyysiä aidosti mihinkään. Kerron kerettiläisen näkemyksen: melkoinen osa ei tarvitsekaan, erinäisistä syistä, ja he jotka tarvitsisivat, eivät välttämättä saa sitä mistä olisi hyötyä.
Syksy on hevoskauppojen sesonkiaikaa. kavioeläinten laidunkausi loppuu ja huomataan, että tallipaikkoja onkin rajallisesti. Osa lähtee uusiin osoitteisiin kalliimmalla, osa halvemmalla ja muutama ei lähde mihinkään, kun myyjä ei aidosti haluakaan myydä. Välillä hevonen löytää oikean omistajan, vaikka tokikaan se ex-omistajakaan ei väärä ole – hänellä ei vaan ole aikaa tai resursseja kaikille. Eläinten myynnin ja oston perusperiaatteita.
Keskustellaan mistä tahansa hevosten lisästä, niin lähes säännönmukaisesti törmätään magnesiumiin. Oleellinen ja tärkeä mineraali, mutta siinä on omat ongelmansa, kuten kaikissa suoloissa muutenkin. Se nimittäin toimii isoina annoksina ummetuslääkkeenä, aiheuttaa löysyyttä ja ripulia. Erehdyin kerran antamaan koirille hieman raskaalla kädellä Mineral Plussaa ja moppihommiahan siitä seurasi. Syy oli se, että hevosten mineraalilisässä oli magnesiumia monin verroin yli koirien tarpeen. Joskus menee viisaskin vipuun kokeilunhalussaan.
Oli kyseessä mikä tahansa lemmikkinä pidettävä eläinlaji, niin kun ruokintaan kytketään termi luonnonmukainen, niin on turha odottaa keskustelua luomusta. Silloin on syvempien asioiden ääressä. Kyseessä uskonnollisia piirteitä kantava maailmankatsomus, oikeammin hurmos, jossa maailman uskotaan olevan vähintäin viisiuloitteinen. Muuten ei luonnonmukaiseen ruokintaan kytkettyjä yliluonnollisia piirteitä voi selittää.
Syyskuun alussa tapahtuu Suomessa hevosmaailmassa kaksi asiaa. Ensimmäinen on, että laidunkausi alkaa loppumaan. Samalla kiihtyy hevoskauppa, mutta se ei ole jutun juoni tällä kertaa. Toinen on se, että riippumatta otetaanko hevoset sisälle tai ratsastetaanko syyssateissa ja hirvikärpästen joukossa toppatakissa tai topissa, niin D-vitamiinin saanti taivaalta loppuu.
Minulle on tulossa viidennelle vuodelle kääntyvä lv-ruuna. Pelle kuten tuon ikäiset usein ovat, ja osaa hiukan perusteita. Sellainen, josta saa taidolla ja hiukan tuurilla rakennettua haluamansa hevosen. Toivottavasti on tuuria, koska taitoa ei ole, ja heppa on luultavasti-ehkä-mahdollisesti viimeinen hevoseni. Jäädään yhtä aikaa eläkkeelle. Tuon perustan soisi rakennettavan kunnolla. Tai ainakin rakennettavan.
Minulla on hevosten ravitsemuksessa yksi huomattavan ajatuksia ja ymmärrystä vaivaava asia. Kaura ja sen vaikutus hevosen korvien väliin. Toki on montakin asiaa, jota en tiedä ravitsemuksessa, mutta ne ovat nippelitekniikkaa. Täytyy vain kaivaa nippelit esille, kuten vaikkapa mineraalilisien aito tarve ja annostus. Arjen ruokinnasta tiedän vielä vähemmän, mutta siinä pätee yksi universaali totuus: ruoka ei voi tehdä mitään sellaista, joka ei ole selitettävissä sen koostumuksella. Analyyseissä on kaikki.
Ajattelin tehdä raflaavamman otsikon, kuten Hessu; varo halpoja kopioita, mutta koska niiden kopioiden satulat yksistää maksavat enemmän kuin meidän koko kalusto, niin ollaan konservatiivisia. Olimme Ypäjällä Finnderbyä ihmettelemässä.
Olen ollut kohtuullisen ylpeä siitä, että en ole koskaan tipahtanut hevosen selästä. Tosin ratsastusura on sen verran lyhyt, ja ollut niin hevosten kuin ympäristönkin suhteen jokseenkin turvattu, että putoaminen ei ole kuitenkaan ole ollut aidosti edes vaihtoehto. Toki minä sen tiedän ja ymmärrän, mutta silti aiheella on kiva elvistellä. Nyt olo on kuin turpiin ottaneella ja selkään ja kylkiin sattuu sekä takaraivoa jomottaa. Virallisen statistiikan mukaan hevonen otti irtopisteen minua vastaan ja olen tipahtanut kenttään. Subjektiivisessa maailmassani, koska moisesta ei ole valokuvatodisteita, enkä tapahtunutta muista, niin it never happened – en ole koskaan pudonnut hevosen selästä.
