Yksi vahvasti hevosten ruokintaa aidosti ohjaava tekijä on energia. Paljonko saadaan jouleja ja kaloreita, pysyykö hevonen ylipäätään painossaan edes tolkkuisella ruualla vai palaako melkoinen osa ylläpitorahoista väkirehuihin. Toisaalla niitä myös pelätään, ainakin jos oma rotu on tehokas rehunkäyttäjä ja altis kaviokuumeelle.
Minä tiedän melkoisesti koirien ruokkinnasta ja ravitsemuksesta. Ihan pahuksen paljon, jos rehellisiä ollaan. Olen kovan luokan ammattilainen sillä alalla, enkä todellakaan häpeä sitä. Mutta hevosten syömisistä en paljoakaan tiedä. Jos jollakulla ei ole vielä tiedossa, niin kerrataan olemassaoleva fakta: minun hevoskokemukseni on huomattavan ohut. Mutta kun osaa idealtaan samaa alaa, niin perusteiden oppimiseen ei tarvitse tuhlata aivan päättömästi aikaa – kunhan on sen verran tolkkua mukana, että muistaa eläinlajien erot.
Kun olin Irlannissa koirien kanssa tekemisissä, niin kehitin einen perverssin kiinnostuksen harvinaisuuksiin suolistoloisien suhteen. Innostus oli suuri aina kun löysi jonkun uuden. Suolinkainen ei kiinnosta ketään. Koirilla ekinokokit olivat mielenkiintoisimpia, varsinkin kun niitä oli kahta eri laatua – sellainen punainen ja sitten sellainen aneemisen valkoinen. Hevosillakin on omat harvinaisuutensa loispuolella, jotka saavat innostumaan. Käpymato on sellainen. Harvinainen, ja aika harmiton.
Aina kun törmätään johonkin omituiseen ja ristiriitaiseen termiin, kuten vaikkapa orgaaninen mineraali, niin ollaan ns. luonnollisen hoidon tai ruokinnan ääressä. Valitettavasti uskomuspuoli on korvamerkinnyt luonnollisuuden täysin itselleen ja jos pyrkii minkälaiseen luonnollisuuteen tahansa, niin omituiset legendat ovat rasitteena.
Toiset oppivat asioita kuuntelemalla, yhdet näkemällä ja jonkun täytyy tehdä. Minä en itseasiassa tiedä olenko enemmän auditiivinen vai visuaalinen oppija. Sitä on usein yritetty selvittää, mutta turhaan. Riippuu ilmeisesti hyvin paljon opittavasta asiasta.
Hevosten ruokinta perustuu yleensä korsirehuun, siis heinään, jota täydennetään tarpeen vaatiessa väkirehulla – teollisilla tuotteilla, kauralla tai melassilla – ja kivennäislisillä, joihin myös suolakivi kuuluu. Jos asiaa verrataan koirien ruokintaan, niin kyse on aivan samasta kuin siirtyminen korkeaenergisiin HE-ruokiin (korkea valkuainen ja rasva) tai kananmunien ja rasvalisän käyttö. Kauraa pitäisi siis käyttää silloin kun perusruuan energia ei riitä. Hevosmaailman suhtautuminen kauraan on kuitenkin mielenkiintoisen kaksijakoinen. Sitä halutaan antaa, sitä koetaan tarvittavan, mutta sitä myös pelätään. Kaurahan lisää hevosen energisyyttä, jolloin sen korvien väli ”kuumuu” liikaa ja siitä voi tulla vaikeasti hallittava.
Kuten arvata saattaa, niin tunnen joltistakin mielenkiintoa hevosen ruokintaa kohtaan. Yksi syy on tietysti yleinen mielenkiintoa asiaa kohtaan, mutta toinen on tietysti kotona oleva poninreuhka; ne ovat kuitenkin ruokintavirheille hevosta alttiimpia. Ravinto on se perusta, jolle kaikki muu rakennetaan alkaen yleisestä terveydestä ja hyvinvoinnista päätyen puhtaaseen suorituskykyyn. Mutta ravitsemuksen ymmärtämisen yksi perusvaatimus on ymmärtää edes pintapuolisesti mitä suun ja peräaukon välillä tapahtuu. Ynnätään siksi perusasiat.
Hevosen ruokkiminen on helppoa. Heitetään heinät eteen kolmasti tai neljästi päivässä, huolehditaan että on vettä ja se oli sitten siinä. Kesällä päästetään laitumelle, eikä tarvitse huolehtia edes heinistä. Minulla ei ole kokemusta eikä tietoa hevosten ruokinnasta ja ravitsemuksesta, mutta kohtuullisen kattava ymmärrys koirien ravinnosta sekä pintapuolisesti jopa ihmisistäkin. Siltä pohjalta minulla on suuria henkisiä estoja hyväksyä moista asennetta. Joten, kuten aina ja kaikessa, niin käytännön kunnollinen toteuttaminen vaatii teorian osaamista (ja ymmärtämistä) eli netti auki, ja siinä välillä yritetään pitää eläin hengissä – silti, taas kerran: hengissä säilyminen ja optimi eivät ole sama asia.
Kun aloitin ratsastustuntini, niin tunsin itseni hieman omituiseksi. Aikuinen opettelee ratsastamista. Ratsastaminenhan on lasten harrastus, jota muutamat naiset tekevät vielä aikuisiälläkin. Täysikasvuiselle miehelle se on vielä omituisempaa puuhaa, jossa saa äkkiä kaksi leimaa itseensä. Ratsastaminen on neitimäistä, jolloin kyseenalaistetaan seksuaalinen suuntautuminen, tai sitten on hyvin epäilyttävää, koska kaikkihan tietävät, että talleilla ei pyöri kuin ala-asteikäisiä tyttöjä.
(lisää…)
Menestyvillä urheilijoilla on ns. hyvä kroppa. He ovat timmejä. Me harrastelijat, jotka harrastamme säännöllisen epäsäännöllisesti eikä oikeastaan koskaan tarpeeksi korkeilla tehoilla, olemme useimmiten… vähän vähemmän timmissä kunnossa. Rasvaa löytyy, lihasvoima riittää ostoskassien kantamiseen – paitsi jos ostoskärryillä pääsee auton viereen ja kotona voi orjuuttaa teini-ikäistä kantamaan ostokset keittiöön. Hyvä, treenattu vartalo syntyy vain työllä, työllä, työllä ja hiellä. Se, että väsyy kerran viikossa ratsastustunnilla ei ole sellaista työtä, joka muokkaisi vartaloa tai edes polttaisi rasvaa. Valitan, mutta näin se vain on. Se ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, että ratsastaminen olisi turhaa. Sitä se ei todellakaan ole.
