Piipahdettiin hevosmessuilla Tampereella. Kaipa sillä oma erinomainen nimikin on, mutta livahti ohi silmien. Ollaan aikaisemmin käyty Helsingissä, mutta PetExpo plus hevospuoli on kärsinyt pahaa inflaatiota. Ehkä Helsingin messukeskus on ylihinnoitellut itsensä, en tiedä, mutta tavarapuolen näyttelyasettajien määrä on ollut kehnoa, ja tavaran tarjonta vielä huonompaa.
Minulle Tampereen messukeskus on paikkana vieras. Olen siellä kerran piipahtanut. Suurimmat erot Helsinkiin ovat ilmainen pysäköinti ja mahdollisuus poistua alueelta – joka tekee mm. tupakoinnista paljon miellyttävämmän harrastuksen. Leima kädessä antaa myös enemmän vapauksia valita mitä päivän messutarjonnasta seuraa, ainakin paikkakuntalaisille. Mutta Helsingissä on kahvin saanti paljon helpompaa. Ilmeisesti tamperelaiset eivät suuremmmin juo kahvia.
Messut olivat tuttua huttua. Myynnissä oli samaa ryönää mitä muuallakin, mutta enemmän. Blingin määrä sai melkein pään särkemään, kuten myös hevostraikkujen ja -autojen hinnoittelu. Varusteltu kevytpaku on varmasti hauska, mutta kun hinnoissa aletaan puhua yli 70 000 eurosta, niin kävyt erotellaan akanoista. Ehkä messuesittely on kuitenkin kannattavaa, sillä onhan joukossa varakkaitakin vanhempia. Sellaisia, jotka ostavat tyttärelleen uuden kisaponikoneen kun vanha käy tylsäksi.
Jos et halua erottua messuyleisöstä, niin sinun on syytä olla alle 16 vuotias neitokainen, jolla on reppu selässä ja siinä törröttää raippa. Tai vanhempi rouvashenkilö, joka plärää satulahuopia tietävän näköisenä. Mutta jos olet 50 vuoden väärällä puolella oleva mies, joka itsekin olisi kiinnostunut ratsastamisesta, niin tavarapuolen anti on vähäinen tai nolla – ellet sitten ole kiinnostuneempi kimalteesta kuin keskiverto harakka.
Tiedän, että moisten messujen perimmäinen tarkoitus on viedä varhaisteinien vanhempien rahat, mutta silti olisi kaivannut paikoin hieman aikuisempaa tarjontaa. Minun on nimittäin vaikea uskoa, että ponityyli myisi kaikille vanhemmile rouvillekin. Saappaissa ja vaatteissa on vaihtoehtoja vaikka kuinka – jos olet hoikka tyttö, pituutta normaalia enemmän eikä sinulla ole paksuja pohkeita.
Katsoin kahta kypärää, jotka olivat tarpeeksi ikäänkuin eleettömiä, lähes minimalistisia. Toinen maksoi messutarjouksena hilkun alle 300 euroa, toinen jonkun matkaa ylikin. Jätin molemmat ostamatta. Olisivatko olleet jotain Wellingtoneita. Eiköhän minulle kelpaa se vanha vihreäkin, jahka taasen pääsen kipuamaan selkään. Tai sitten vaihdan länkkäriin ja alan käyttämään stetsonia – varsinkin aussimalliset ovat täysin unisexiä.
Helsingissä on ollut enemmän hevosia ihmeteltävänä. Onko se Helsingin vai Tampereen etu, riippuu täysin katsantokannasta. Kylmät rodut eivät suuremmin ihmettele tuhansia ihmisiä, mutta hiemankaan lämpimämmät tai täyttä verta omaavat taasen kehittelevätkin stressillään itselleen vatsahaavaa. Säikky ja säpsy sieraimiaan levittelevä ei saa aidompaa hevosharrastajaa innostumaan – tai ainakaan ei saisi, vaikka olisi kuinka harvinainen.
Tampereella ollut shire nautti elämästään. Kun säkä on 185 ja kengänkoko 12, niin ei tarvitse stressata. Voi nauttia taputtelevista lapsista ja kokoa päivittelevistä aikuisista, ja kun homma alkaa tympimään, niin pakittaa vain keskelle aitausta nukkumaan. Sen sijaan paikalla ollut welshi olikin toista maata. Huutoa, kirkunaa ja silmät pyörivät lujempaa kuin vanhassa markan hedelmäpelissä.
Shire olisi kiva. Komea eläin. On vaan aivan liian iso. Minulla on omat epäilykseni kuinka hyvin moinen tonnikeijukainen pärjäisi puskaratsuna. Jos se kanssa menisi pätkän lujempaa, niin mitä tapahtuu kun pohja pettääkin alta? Tuo massa rikkoo hyvin äkkiä itseään, luulen ma. Plus että kun sillä lasettaisi laukkaa tuolla meidän hiekkaisella yksityistiellä, niin tienhoitokunta laittaisi äkkiä ylimääräiset hoitomaksut.
Paikalla oli myös friisiläisiä. Kun saavuimme, niin yksi esitti kouluohjelmaa. Minä en ole kouluratsastuksen tuntija, mutta tuntini minäkin olen sitä YouTubesta tuijottanut, joten erotan hyvän ja huonon. Anteeksi vain omistaja, mutta se oli huono. On aivan se ja sama kuinka kuulutuksissa sen kehuttiin kilpailevan vaativissa kansallisissa luokissa, sillä ainoa ajatus jonka se esitys herätti, oli että kuinka pahuksen matalaa sitten meikäläinen kansallinen vaativa taso on. Minä ihmettelin sen varusteita. Sillä oli suunnilleen kaikki mahdolliset suojat mitä on keksitty. Jos hevonen on intermediate-tasoa, niin sen askelluksen ja vartalon hallinnan täytyy olla sillä tasolla, että se ei askeleiden vaihdoissa potki koipiaan rikki.
Minä en ole innostunut friiseistä. Toki niillä on kokoa, mutta minä en vain hypi riemusta niiden ulkomuodosta. Onneksi minun ei tarvitsekaan pohtia shiren tai friisin hankkimista – ongelma on sama kuin kypärän ostossa, raha ei vaan riitä. Raha on toki uusiutuva luonnonvara, mutta pahuksen hitaasti se meidän leveysasteilla uusiutuu.
Ihmettelin myös issikoita. Poneja, joita on kutsuttava hevosiksi. Nättejä elukoita, mutta liian pieniä minulle. Onneksi myös liian kalliita, niin ei tarvitse edes pohtia kuinka suuri ongelma kesäihottuma niillä aidosti on. Opin myös sen, että ne kilpailevat askelluskilpailuissa (anteeksi, en tiedä aitoa nimeä). Kuka tölttää ja liitopeitsaa kauniimmin – vaikka sitä ei peitsiksi saakaan sanoa. Niillä ei saa kuulemma tulla liitopassissa kaarteeseen, koska tasapaino voi mennä. Toivon, että kyse oli vain liian ahtaasta esittelykentästä eikä yleisestä säännöstä. Nimittäin ei peitsareilla ole suuremmin ongelmia ovaalilla.
Tampereelta puuttui täysin westernpuoli. Tai ainakin puuttui lauantaina. Kaipa se scene sitten keskittyy enemmän Helsinkiin ja etelään.
Messut eivät olleet pettymys. Kohderyhmälle ne olivat varmasti jopa hyvät. Varsinkin sille suunnattomalle, hyökyvälle esiteinien aallolle, joka oli tullut kisaamaan keppihevosten SM-tittelistä. Esterata, estesäännöillä. Ne tytöt olivat tosissaan, ja hyppivät korkeita esteitä. Ihmettelin, että miksi estejuoksun valmentajat ja värvärit loistivat poissaolollaan…
Menen varmasti toistekin – tai joudun, riippuu aivan katsantokannasta – mutta tuskin minun tarvitsee siellä koskaan levitellä ohutta lompakkoani. Ainakaan niin kauan kun aikuisille miehille ei tarjota ratsastukseen jotain järkihintaista, joka ei vaadi mittatilaustöitä.
