Ponit pääsivät jokunen päivä sitten hiekasta ja verkkoaidan takaa leikkimään hevoselämää, kun ne muuttivat hieman isompaan tarhaan. Sähköjen taakse pujojen joukkoon. Meidän entinen perhosten suojelualue on nyt enemmänkin varmaan savannia.
Lunta, jäätä ja nyt sula maa. Niillä kuvioilla siirryttiin hevosmaiseen jatkuvaan ruokintaan. Nyt ponit puuhaavat kuten luoja taisi osaltaan suunnitella – vaelletaan, syödään, puuhaillaan ja nukutaan. Tosin meidän savanni ei ole ihan savannien kokoinen, mutta tila on rajallinen ja ääretön kuten aikakin. Vai oliko se toisinpäin? Matka ei kuitenkaan lopu tekemällä kesken kun ympyrää saa kulkea.
Ensin leikittiin poroja ja kuovittiin lumen alta pujoa ja kuollutta heinää. Sitten siirryttiin tikkaosastolle ja nakutettiin jään alta pujoa ja kuollutta heinää. On kengistä ja nastoista jotain hyötyäkin. Tällä hetkellä on varmaan menossa mäyräimitaatio kaivamisesta päätellen, ja lopputuloksena on yllättäen pujoa ja kuollutta heinää.
Eräs paikka on suunnattoman mielenkiinnon kohteena. Se on isompi kuin tupos, mutta pienempi kuin kasa. Mitä lie ruohonleikkuujätettä, pujonraatoa tai koiranpaskaa on joskus kipattu. Kiinnostava se kuitenkin on. Sitä kaivetaan, levitetään ja tasoitetaan. En tiennytkään, että hevoset ovat niin ahkeria kaivamaan. Tai kaivaminen on väärä termi. Ne ennemminkin levittävät ja tasoittavat.
Jotain syötävää sieltä siilataan koko ajan. En tarkkaan tiedä mitä, mutta aina välillä imeskellään onnellisen näköisenä isoa pujon tai koiranputken juurakkoa.
Paikka, jossa oli ennen snadi kumpu ja lähes läpikulkematon viidakko pujoa, heiniä ja muuta paskaruohoa, näyttää tällä hetkellä kuin joku olisi ensin niittänyt kaiken elävän pois, sen jälkeen tehnyt maansiirtoa ja viimeiseksi räjäyttänyt kannon leviäksi.
Melkoista eroosion sukulaista ne aiheuttavat. Kuopat tasaantuvat ja jyrkemmät kohdat loiventuvat. Voisikohan muinaisia hevoslaumoja syyttää niin savanneista kuin aavikoitumisestakin? Seeprat ovatkin syyllisiä Saharaan ja mongolien hevoslaumat Unkarin pustaan.
Ruokintalaskelmani menivät jäihin, koska en tiedä mikä on kuolleen pujon ja heinän ravintoarvo. Minna kylläkin totesi, että aika nollissa mennään muun kuin kuidun suhteen, sillä ovat ne sen verran paljon lionneet tämän syksyn sateissa. Pitää varmasti paikkansa. Sontaa tulee huomattavasti enemmän kuin ennen pelkällä perusruokinnalla, mutta se laadultaan hyvää. Helppo siivota. Niin tallista kuin tarhasta.
Siivoan meidän wannabe-laitumen joka päivä. Jonkun mielestä turhaa, mutta pysyypähän siistimpänä eikä se minulle maksa kuin hiukan aikaa. Ja aikaa maailmassa riittää saman verran kuin poneille kuljettavaa matkaa aidan vieressä.
Hiukan jännitin, että noinkohan pysyvät lankojen takana. Mutta mikäs kiire niillä sieltä olisi – ruokaa ja puuhaa riittää ainakin vielä. Ja jos kuollut heinä yllättäen loppuu, niin on sitten vielä jäljellä kuusi ja pari koivua.
Näillä näkymillä pääsen itsen ratsastamaan joskus joulun jälkeen. Tai vuoden vaihteen jälkeen. Tai joskus. Sillä välin tyydyn ihmettelemään naisväen puuhailua poniensa selässä.
On ne molemmat siellä. Minna Aapolla ja Mona Ronjalla. Suomen talvi on hauskaa aikaa. Neljältä illalla on jo pimeää – hyvä ettei asuta yhtään pohjoisempana. Harrasta siinä sitten
