Minä en tiedä raviurheilusta mitään. Aikoinaan turkulaisena olen käynyt kaksi kertaa Metsämäessä raveissa, ja silloin se oli… tylsää. Ravimiesten näköisiä äijiä kaljatuopit käsissä ja oluen hakemisella ei ollut kiire, koska lähdöt kestävät niin kauan. Starttien välit olivat pahuksen pitkiä, ei oikein hajuakaan mitä tapahtui ja toton tädit olivat nyrpeitä, kun en osannut pelata. Nyt asutaan lähellä Vermoa, asuinkumppanilla on ravitausta eikä silti olla käyty raveissa. Monta kertaa puhuttu kylläkin, että pitäisi mennä. Ei menty.
Blogissa Hanna & Benny on parikin postausta ravien tulevaisuuden näkymistä: Raviurheilun tulevaisuus ja Rahaa tehdään rahalla. Ensimmäistä jaettiin kohtuullisesti ainakin naamakirjassa, tiettävästi muuallakin some-maailmassa.
Miksi minä, joka en tiedä raveista mitään, vaivaudun kirjoittamaan raveista? Syitä on kaksi. Ensimmäinen on, että mitä laajemmalla rintamalla yleinen hevosharrastaminen leviää, sitä paremmat valmiudet se antaa ratsastamiselle sekä painoarvoa idioottimaisimpia viranomaispäätöksiä vastaan; nyt hevospuolta viedään kuin pässiä narussa (suurin syy lienee kuitenkin hevosmaailman oma hajanaisuus, luulen). Toinen, että jos ja kun ravit lähtevät taas kasvuun, niin se lisää kasvumahdollisuuksia muille eläinurheilulajeille, jolloin minulle tutuin greyhound racing saattaisi päästä potista jaolle – meille riittäisi murusetkin.
Ravien kasvun ja kuoleman pointti on siinä, että vaikka kuulun Hippoksen kohderyhmään (50v valkoinen punaista lihaa syövä mies), niin en tunne mitään mielenkiintoa raveja kohtaan. Nuorempia ei saada mukaan, koska ravien imago on maalaismaisen ukkomainen. Suurin ongelma on, että suunnattoman harvalla on enää mitään kosketuspintaa hevosiin. Vaikka ratsastusta paljon harrastetaankin, niin silti ollaan marginaalissa. Eikä ratsastuspuoli omassa ylemmyydessään edes promoa raveja, vaan pitää sitä uhkana – sama toimii toki toisinpäinkin.
Ehkä olen väärässä tuossa vastakkainasettelussa, mutta sellainen maku minulle on jäänyt suuhun. Ja jos käsitykseni on väärä, niin se kertoo vain yhdestä asiasta: PR:lle olisi töitä.
Eläinurheilu kokonaisuudessaan taistelee saman ongelman kanssa: se ei sitouta koko perhettä, mutta rasittaa koko perhettä. Olen kuullut ravien suhteen hoettavan samaa legendaa kuin greyhound racingissä: koko perheen harrastus. Ei se ole. Mitä ravit tarjoavat perheen pienimmille? Tai sille osapuolelle, joka ei saa kiksejä totoslippien repimisestä?
Ravien on unohdettava koko-perhe-ajattelu, ja profiloiduttava johonkin, jossa liikkuu raha, ja jossa omilla kytköksillä seurattavaan eläimeen/kuskiin/tuttuun omistajaan ei ole niin suurta merkitystä. Suurin osa jääkiekkoa seuraavista ei itse koskaan pelaa. Jos harrastaminen olisi perusedellytys, niin Suomen seuratuin laji olisi sähly, eikä se ole.
Irlannissa greyhound racing on suunnilleen sama asia kuin ravit Suomessa. Ei siis laukkakisat, vaikka toki nekin tuolla juoppojen (ei irkut osaa oikeasti ryypätä) ja Guinnessin (jota juovat vain vanhukset ja turistit) luvatussa maassa ovat iso juttu. Irlantilaisia on hieman vähemmän kuin suomalaisia noin 200 km x 300 km saarella. Siellä on 20 greyhound-rataa (vertailuksi, briteissä on hieman päälle 60 rataa, melkoinen osa konkurssin partaalla) ja niistä on ns. korkeamman profiilin ratoja neljä tai viisi, laskutavasta riippuen. Muut ovat maalaisratoja kehnoilla tai heikoilla ratapalveluilla ja horjuvalla taloudella. Ne ovat niitä paikkoja, joissa käyvät vanhemmat maitotilojen isännät lantaisilla saappaillaan. Isot, uudistetut radat ovat toinen juttu. Ne kehitettiin aivan toiselle asiakaskunnalle ja 50-vuotiaat miehet unohdettiin – he harrastavat muutenkin jos ovat harrastaakseen. Plus että uudempi asiakaskunta vetää heitäkin, ainakin jos joukossa on nuorempia naisia.
Ratojen palvelut, ulkonäkö ja imago muutettiin sellaisiksi, että pyrkisivät houkuttelemaan 20 – 30 vuotiaita nuoria aikuisia. Heillä kun on irtorahaa. Radoista tehtiin trendikkäitä alkuillan juhlintamestoja, joihin tullaan syömään, juomaan, pelaamaan ja saadaan vauhtia myöhäisillan rientoihin.
Lopputuloksena pelivaihdot kasvoivat, ravintolapalvelut alkoivat tahkoamaan tulosta, kävijämäärät moninkertaistuivat ja – tämä oli tärkeää – ukkomainen maalaisimago hävisi.
Kimppakoirien (syndikaattien) markkinointiin panostettiin voimakkaasti. Eivät keskusliitto ja radat tyhmiä ole. He tietävät yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että trendit tulevat ja menevät – on pakko sitouttaa jotenkin. Kun porukkakoiran kustannukset olivat järkeviä, eivätkä vaatineet megalomaanisia tuloja, niin useamman oli helpompi lähteä mukaan. Liitto vastasi, paikoin kovallakin kädellä, että suurempia huijauksia ei päässyt tapahtumaan ja koiraan sijoittaminen – siis harrastuksena, ei tulonlähteenä ja tätä painotettiin koko ajan – pysyi turvallisena sekä mukavana. Politiikka toimi, sillä syndikaattien määrät, jos eivät aivan räjähtäneet käsiin, niin aikailailla lisääntyivät huomattavasti.
Parasta on se, että 10 vuoden jälkeen ratojen houkuttelevuus on säilynyt. Lisäksi on tapahtumassa sukupolven vaihdos. Osa niistä, jotka aloittivat bilekierroksensa radalta, käyvät siellä nyt viettämässä perheiltaa ja syömässä hyvin – siedettävän kohtuullisella hinnalla.
Jos kohtuuhinta on liian tavanomaista, niin ainahan voi vuokrata kovalla hinnalla – tai ostaa – oman aition ja panna rahaa palamaan oikein kunnolla mahtavissa puitteissa. Ja köyhät katsovat kerrosta alempaa kadehtien VIP-aitioiden juhlintaa ja palvelua.
Mutta ei tuo toimi missään päin maailmaa, jos ratapäivät ovat maanantai, tiistai tai edes torstai.
Kun radat alkoivat tuottamaan, niin rahaa virtasi myös lajiin; jalostukseen, palkintoihin ja hippunen jopa omistajille. Kaikki voittivat, myös sponsorit.
En ymmärrä miksi vastaava ei toimisi Suomessa. Toki se vaatii taloudellisia panostuksia, mutta sitähän varten sijoitukset ja lainat ovat. Riskillä tuo toteutettiin Irlannissakin.
Britit valitsivat toisen tien. He panostivat etäpelaamiseen (jos kiinnostaa, niin googlettakaa BAGS) päiväsaikana – olisiko lounasravit oikea vertaus? Ratojen palvelut ajettiin alas, kaikki televisioitiin ja pelaaminen tapahtui etänä – ihmisiä ei edes haluttu radoille muuta kuin suurimpina finaalipäivinä. Tuo toimi hetken, ja sen jälkeen se laukesi päin naamaa. Jos tapahtuu tai tulee jotain mielenkiintoisempaa, niin etäpäiviä ei seurata. Kun katkaistaan perinne käydä radoilla, niin sinne ei mennä edes suurin kilpailuihin. Suurin virhe briteillä kuitenkin oli sulkea radat ja sallia vain sopimustreenarien kilpaileminen, jossa heille maksettiin starttimääristä – ei menestyksestä. Tuo etäännytti ihmiset vielä rajummin kilpailutoiminnasta.
Toki briteillä ja irlantilaisilla on yksi oleellinen ero suomalaisiin nähden. Heillä on pitkät perinteet vedonlyönnissä ja nimenomaan eläinurheilun puitteissa. Irlannissa annetaan pikkulapsille 20 euroa, kun tullaan radalle, Heitä opetetaan lukemaan käsiohjelmaa ja tototädit neuvovat kädestä pitäen miten pelataan – jos häviät kaiken, niin voevoe ja myötätuntoa ei tule; jos voitat, niin saat pitää rahasi ja olkapäälle taputetaan kehuen. Ketään ei kiinnosta 18 vuoden ikäraja tai lasten suojelu moiselta paheelta – aikuiset jopa juovat lasten nähden. Tuosta erosta johtuen ravien ei ehkä kannata suuresti panostaa toton markkinointiin ratojen ulkopuolella, koska se ei myy – opettaminen ja opastaminen kannattaa tehdä radalla, kun ravintolassa täti tulee ottamaan tilaukset syömiseen ja juomiseen, ja samalla myy pelilaput.
Sen sijaan raviratojen kannattaa myydä jännitystä, toimintaa, sankareita ja vauhdikkaita puitteita.
Niin, ja keksiä raviradan tilalle joku aivan uusi nimi.
Muuten, näin Irlanti myy greyhound racingiä. Ja jos kiinnostaa millaiset puitteet siellä ovat nyt, niin tsekatkaapa virtuaalikierros.
Edit: Maallikon kommentti noteerattiin jopa hevontallinetissä (onko se CV-kamaa vai häpeä), joten jouduin kirjoittamaan uuden vastineen; samaa asiaa sekin on.
