Leijunnasta realismiin
Pitäisi aina luottaa fiiliksiin. Kun kysyttiin, että haluaisinko tulla tänään tunnille, niin olisi pitänyt kieltäytyä. Väsytti, eikä oikein huvittanut. Mutta ajattelin, että se saattaa olla hyväkin asia, koska ei olisi liikkeellä ainakaan ylioptimistisena. Haluja vei hiukan sekin, että tiesin tuolla tunnilla olevan pikkutyttöjä hieman liikaa. Lisäksi minulla oli tunne, että tässä mennään saman kaavan mukaan kuin viikko sitten, eli itse asiassa minun tehtäväni on vain lämmittää hevosta seuraavalle länkkäritunnille. Olen ehkä väärässä, mutta silti en aivan ymmärrä miksi minua nyt laitetaan koko ajan ponityttöjen kanssa samalle tunnille. Ehkä kyse on vain niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin että se on ainoa sopiva väli, jossa minulle sopivan kokoinen ruuna on vapaana – ja muut osaavat pitää paremmin puolensa. Täytyy varmaan siirtyä takaisin vakiotunnille, koska minusta tämä laita-minut-sopivaan-väliin-koska- on-kesä-eikä-minulla-ole-päivällä-merkitystä systeemi ei nyt ihan toimi.