Ruotsin kuluttajavirasto tutki 11 myynnissä ollutta ratsastuskypärää. Vain yksi läpäisi testit huomautuksitta. Sen sijaan kuuteen jouduttiin tekemään parannuksia, kolmen myynti lopetettiin ja kahteen kypärään määrättiin takaisinveto. En tiedä kypärien hintaluokkaa, mutta sillä ei pitäisi olla merkitystä. Kaikki tutkitut kypärät kuitenkin oli merkitty EN 1384:2012 ja sitä ne eivät läpäisseet. Koskahan kuluttajapuoli tekee Suomessa vastaavat testit?
Satulaan suuntaa miehen tie, parin viikon tauon jäljiltä. Viime viikon tunti jäi väliin, koska laitoimme prioriteettilistalla superfoodien metsästyksen ykköseksi. Eli lähdimme mustikkaan. Marjanpoiminta ei ole suosikkipuuhaani, minulla ei riitä kärsivällisyys siihen. Sillä kertaa olin kuitenkin tyytyväinen, että ratsastus jäi väliin. Olimme nimittäin olleet mustikassa jo jokunen päivä aikaisemmin. Haimme kahteen pekkaan 25 litraa suomalaista superfoodia. Marjaa oli paljon ja se saatiin huomattavan pieneltä alueelta. Tarkoitti samalla sitä, että liikkua ei paljoa tarvinnut. Kun ei tarvitse liikkua, niin ollaan staattisessa kumarassa koko ajan. Minulla huusi selkä ja vasen lonkka hoosiannaa seuraavan päivänä. Pahinta oli kuitenkin marjastuksen jälkeisenä yönä iskenyt vasemman takajalan takareiden kramppi.
Hevonen on parhaimmillaan (pahimmillaan?) hirveä isompi eläin. Siksi olisi syytä näkyä liikenteessä, ja varsinkin jos maastoilee pimeällä maaseudulla. Yksi syy näkyvyyteen on myös hirvenmetsästysaika. En tiedä onko ratsua koskaan ammuttu hirvenä, mutta kerta se ensimmäinen. Heijastimia ei ole koskaan liikaa, asia jonka soisi jalankulkijoidenkin muistavan. Melkoisen useat ratsastajat muistavat kypärän, vaikka satula, jalustimet ja kuolaimet unohtuisivatkin luonnollisuuden nimissä – kaipa heillä sitten luotettava hallinta on muutoin eläimeensä. Juu tiedän, ei rautakaan hallintaa tuo ja satulastakin on kuoltu. Mutta turhan usein näkee valokuvia hellyttävästä ratsastusreissusta maastossa sen elämää suuremman kaverin kanssa, eikä heijastimen heijastinta ole missään. Mikäpä siinä jos ratsastaa vain omalla pellolla tai pihalla, mutta jo lyhytkin tiellä poikkeaminen on peruste käyttää kirkkaita ja heijastavia värejä. Ei se hevonen siitä loukkaannu ja hittojako hölmöstä ulkonäöstäkään – kuka siellä metsässä ihmettelee.
Kävimme Vantaan suunnalla ostoksilla ja samalla kierrettiin tarkistamassa myös Horzen ja Hööksin tarjonta. Perheen kääpiölle löytyikin jotain, joista ehkä paras hintalaatusuhde oli uudella kypärällä. Lähtöhinta satasen, josta se oli joskus alennettu ja nyt vielä pikkuvaurioisena puolet pois – parikymppiä ei ollut paha vika kypärästä, josta puuttui yksi pieni dimangi; uuden moisen liimaa äkkiä. Samaten löydettiin sopivammat chapsit. Niidenkään hankinta ei ole aina helpoimmasta päästä, koska pohjetta ei tuolla keijukaisella ole. Nyt on kuitenkin varusteurheilun vaatimukset täytetty kiirestä kantapäähän ja sesongin väri on näämmä ruskea.
Kaikki ratsastavat pitävät kypärää itsestään selvänä turvavälineenä, jonka käytöstä ei tingitä. Paitsi tallitöissä. Ja jos aurinko paistaa, tukka on hyvin, harrastetaan pehmeiden arvojen ratsastusta ilman kuolaimia ja satulaa (kengät ovat aina hyihyi, koska ponille voi laittaa kumitutit lenkkareiksi) ja varsinkin jos halutaan mukavia kuvia naamakirjaan. Mutta pääsääntöisesti selässä pidetään aina kypärää, eikä syyttä.
(lisää…)
