Mustikkaa, kramppeja ja vakuutuksia
Satulaan suuntaa miehen tie, parin viikon tauon jäljiltä. Viime viikon tunti jäi väliin, koska laitoimme prioriteettilistalla superfoodien metsästyksen ykköseksi. Eli lähdimme mustikkaan. Marjanpoiminta ei ole suosikkipuuhaani, minulla ei riitä kärsivällisyys siihen. Sillä kertaa olin kuitenkin tyytyväinen, että ratsastus jäi väliin. Olimme nimittäin olleet mustikassa jo jokunen päivä aikaisemmin. Haimme kahteen pekkaan 25 litraa suomalaista superfoodia. Marjaa oli paljon ja se saatiin huomattavan pieneltä alueelta. Tarkoitti samalla sitä, että liikkua ei paljoa tarvinnut. Kun ei tarvitse liikkua, niin ollaan staattisessa kumarassa koko ajan. Minulla huusi selkä ja vasen lonkka hoosiannaa seuraavan päivänä. Pahinta oli kuitenkin marjastuksen jälkeisenä yönä iskenyt vasemman takajalan takareiden kramppi.
Hevonen on parhaimmillaan (pahimmillaan?) hirveä isompi eläin. Siksi olisi syytä näkyä liikenteessä, ja varsinkin jos maastoilee pimeällä maaseudulla. Yksi syy näkyvyyteen on myös hirvenmetsästysaika. En tiedä onko ratsua koskaan ammuttu hirvenä, mutta kerta se ensimmäinen. Heijastimia ei ole koskaan liikaa, asia jonka soisi jalankulkijoidenkin muistavan. Melkoisen useat ratsastajat muistavat kypärän, vaikka satula, jalustimet ja kuolaimet unohtuisivatkin luonnollisuuden nimissä – kaipa heillä sitten luotettava hallinta on muutoin eläimeensä. Juu tiedän, ei rautakaan hallintaa tuo ja satulastakin on kuoltu. Mutta turhan usein näkee valokuvia hellyttävästä ratsastusreissusta maastossa sen elämää suuremman kaverin kanssa, eikä heijastimen heijastinta ole missään. Mikäpä siinä jos ratsastaa vain omalla pellolla tai pihalla, mutta jo lyhytkin tiellä poikkeaminen on peruste käyttää kirkkaita ja heijastavia värejä. Ei se hevonen siitä loukkaannu ja hittojako hölmöstä ulkonäöstäkään – kuka siellä metsässä ihmettelee.