Minulla on viisivuotias nuorukainen. Oikeasti se täyttää 5v vasta muutaman kuukauden kuluttua, mutta hevosmaailman tapa laskea ikävuodet on hieman outo. Nuori hevonen on siitä näppärä, että siitä saa tehtyä omanlaisensa, mutta toki niissä rajoissa, jotka sen luonne ja muutama muu piirre asettavat. Kuten suurin osa tietää, niin tuossa kaavassa on yksi hallitsematon muuttuja. Jotta nuoresta saisi muokattua mieleisensä, niin pitäisi hallita muokkaaminen. Minä en hallitse.
Olen jossain määrin kyllästynyt selittämään jokaisen käsittelyä koskevan bloggauksen alussa, että olen totaalisen uuvelo. Tai en minä uuvelo tai mikään muukaan koskelo ole, vaan en osaa. Ei ole kokemusta. Mutta moinen disclaimeri on minulle turhaa tautologiaa. Jos kuitenkin eksyt tänne ensimmäistä kertaa, niin hevosen käyttäytyminen ja hallinta on minulle kuin kertomataulu ekaluokkaiselle.
Nyt kun on talvi, mutta päivät ovat einen pidentymään päin, ja pelto kestää hevosenkin kulkea, talvikengät on auton lisäksi myös kavioeläimillä ja muukin setup alkaa olla toimiva, niin meillä on siirrytty työkauteen. Ei, en ole vieläkään ollut varsani selässä. Ensinnäkin viime ratsastuksesta on päälle kaksi vuotta aikaa – en laske kesäistä volttia, koska se kesti kolme sekuntia, enkä muista tapauksesta mitään. Minua vaivaa siten melkoinen epäluottamus, pääosin itseäni kohtaan, joten haluan Emppaan hieman enemmän kontaktia ennen kuin kokeilen lihasmuistin pysyvyyttä pelkästään perusteet oppineen selässä.
Minulla on yksi perustavaa laatua oleva ongelma. Hevoset vetävät minua sen kuuluisan viisnollan. Puuttuu kontaktia, puuttuu kuuntelua ja puuttuu sitä kuuluisaa kunnioitusta. En minä ole ollut niin tarkka, että saako hevonen talutuksessa mennä ohitseni. En ole siitä niin tiukka koirienkaan kanssa, niin miksi moinen yli-iso poni olisi toinen juttu. Jos vien jotain tarhaan, ja kaviollinen otus on tiellä, niin on paljon helpompaa kiertää kuin keskustella. Ja kun hevonen tulee takaa painamaan rintansa kiinni selkään ja laskee päänsä olkapäälle, niin on vaan mukavaa, että ruunareipas haluaa ottaa kontaktia ja keskustella.
Suurin osa hevosihmisistä joko huokailee, puristelee päätään tai nauraa vatsa kippurassa – aivan riippuen luonteestaan tai vahingonilon asteesta. Mutta ottakaa koko ajan huomioon, että perusreaktioni hevoseen on kuin koiraan. Paitsi, että ei ole muussa kuin tilanteissa, jossa olen valmis sallimaan, koska en koe tapahtuvaa joko painostavana tai ärsyttävänä.
Kun talutimme hevosia kentälle (joka on siis laiduntyyppiin aidattu alue pellolla, älkää nähkö sielunne silmin aitoa ratsastuskenttää lauta-aitoineen valoineen), niin Minna huokaili, että tässä täytyykin siirtyä aivan totaalisen perusasioihin. Pidin huomautusta einen kummallisena, koska mehän vaan käveltiin ja olenhan minä siirtänyt eläimiä pisteesta A pisteeseen B, ja useimmiten kiertämättä pilkku-C:een kautta. Minusta kävely sujui huomattavan mallikkaasti, ilman painimisia.
Paitsi että minä en kävellyt polulla. Emppa käveli polulla ja jotta se mahtuisi siihen, niin minä siirryin hankeen. Minä kävelin jossain lavan tietämillä, paitsi jos Emppa halusi poiketa tutkimaan jotain, jolloin pysähdyttiin tutkimaan – täytyyhän lapsen saada kokemuksia.
Jos päätin osoittaa, että minä olen pomo ja määrään sekä suunnan ja vauhdin, niin olin – paitsi säännöttömän satunnainen vaatimuksissa – aina tolkuttoman myöhässä. Plus että vaatimus ei ehkä ollut vaatimus, vaan lähinnä tiukka ehdotus, jossa saattaa olla neuvottelunvaraa.
Minulle ihmeteltiin sitä, että jos koira olisi tehnyt vastaavat temput, niin reaktio ja palaute olisi ollut välitön ja selvä. Mutta ei hevosen kohdalla. Oma toimintaa ja tekemättömyyttä on hyvä aika ajoin analysoida, kunhan on rehellinen siinä – ja joku muu ensin osoittaa ne ongelmakohdat. Teen ammatikseni koirien ravitsemusta ja yksi asia on kuluttajien kohdalla selviö. Ihmiset eivät tee asioita väärin siksi, että haluavat ehdoin tahdoin kiivetä perse edellä puuhun. He menevät metsään hakkaamaan päätään petäjän kylkeen siksi, että he eivät tiedä tekevänsä väärin. Siksi suurin osa työstäni ei aidosti ole virheiden korjaamista, vaan ihmisten opettamista. Aivan samasta on kyse eläinten hallintaongelmissa. Ihmiset tekevät väärin, eivätkä oivalla sitä, koska eivät tiedä tekevänsä väärin, eikä kukaan selvästi selitä mitä, miksi ja varsinkin miten.
Ratsastuskoulujen pitäisi oivaltaa sama asia, ja kieltää ehdottomasti opettajiltaan ammattijargonin käyttö, varsinkin peruskursseilla.
Meillä on nyt muutaman päivän menty aivan perusasioita maastakäsittelyssä. Hevosen on seurattava minua, siis kroppaa. Taluttamisen ja perässäkulkemisen perusteet muuttuivat totaalisesti. Hevonen väistää, en minä. Minä päätän koska seurustellaan, ei kukaan muu.
Totaalisen beisikkiä siis. Minulle nuo asiat olivat enemmän uutta kuin hevoselle. Emppa mukautui muuttuneisiin pelisääntöihin hyvinkin nopeasti ja kivuttomasti, ja rehellisesti sanottuna meillä kaikilla on paljon hauskempaa tällä hetkellä. No, arjessa, ei niinkään kentällä, jossa hevonen puhisee, pyörittelee silmiään ja hikoaa, ja minä puhisen, pyörittelen silmiäni ja hikoilen. Suurin rajoitteeni koirien kouluttamisessa on aina ollut nopea tuskastuminen, kärsimättömyys ja määrätty liioittelu pakotteissa – eräänlainen herkkyyden ja aidon eläimen lukutaidon puute siis. Ikä on paljon korjannut noita, mutta ei lähimainkaan riittävästi.
Uusi, säännönmukaisesti toteutettu ja vaadittu käyttäytyminen, on aiheuttanut mm. sen. että Emppa tulee nykyään pää alhaalla parin metrin päähän kysymään, että seurusteltaisiinko. Se ei enää törmää minuun, jos kävellään peräkkäin. Eikä minun tarvitse väistää sitä.
Ei siihen pelkkä maastakäsittelyn peruskurssi ole auttanut. Minna on pakottanut minut hevoseen kiinni kun mm. otan buutseja ja suojia pois. En saa tehdä sitä enää perse pitkällä ja kädet ojossa. Kysyin kerran itseltäni (no, usemminkin), että miksi en säiky koiria ja oleta, ne yrittävät purra heti. Vastaus oli simppeli. Koska suurimmalla osalla ei ole mitään tarvetta purra ja painetilanteessa ne tekevät kaikkensa kyetäkseen välttämään purua. Minä tiedän tuon hermostotasolla, miettimättä sitä. Ja aivan samalla tavalla tiedän koska hampaat alkavat olla uhka, ja tiedän mitä silloin teen. Kääntäen, en tiedä hevosesta haluaako tai kokeeko se tarpeelliseksi yrittää halkaista kalloni. Enkä osaa lukea ennakoivia merkkejä – tai ainakin luulisin, koska eihän yksikään hevonen ole koskaan yrittänyt käydä päälle. Mutta pahimpana vaikuttaa tieto, että en tiedä mitä silloin pitäisi tehdä.
Minä en ole todellakaan yksin näiden ongelmien kanssa. Olen taatusti vähemmistöön kuuluva siksi, että sanon nämä ääneen. Melkoinen osa tallilla käyvistä on aivan yhtä kädettömiä kuin minä, mutta he eivät tuntihevostensa kanssa koskaan joudu niihin tilanteisiin. Tai jos joudutaan, niin pyydetään alle toinen peli, koska se yksi on niin hankala. Piffit ja paffit kyllä sujuu, mutta se ei paljoa auta, jos hevonen päättää kävellä yli.
Muista en tiedä, mutta minulla auttoi kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se, että aktiivisesti selitin itselleni, että ei meidän hevoset halua satuttaa minua, mutta ne kylläkin vittuilevat, koska katsovat olevansa joko samalla tasolla tai ylempänä. Toinen oli siirtyminen takaisin turvakenkiin. Uskaltaa mennä paljon lähemmös hevosta, kun mielessä ei kummittele kauhukuvat murskautuneista varpaista ja jalkapöydästä.
Niin tai näin, niin olen viikonlopun verran maastakäsittelyn perusasioita opetellessani oppinut ja oivaltanut paljon enemmän hevosista kuin tähän asti. Tyvestä latvaan noustaan, ja jos se ei kiinnosta, niin sitten siirrytään valmiin kaluston käyttöön ratsastustunneille kiukuttelemaan, että maksoinko taas siitä, että hevonen on EP eikä nouse laukkaan.
Tulen purkamaan omia töppejäni maahommeleista aivan samalla tavalla kuin kiukutellessani ratsastamisesta. Mutta loppuun kolme huomiota:
- ole varovainen Youtuben (tai ostettujen) maastakäsittelyn opasvideoiden kanssa. Niissä käsitellään ongelmatapauksia ja tavoitteet eivät läheskään aina ole ihan sitä, mitä täällä tarvitaan kotitalleilla
- hanki kunnon välineet; halpakin naruriimu on parempi kuin kuolaimilla tekeminen, mutta siinäkin kannattanee ostaa einen laatua, äläkä edes yritä pitkän juoksutusliinan kanssa, vaan osta maksimissaan muutaman metrin pituinen kunnon köysi
- ja tämä koskee minua: osta Empalle toiset buutsit; ne Horzen ovat ihan toimivat, mutta Horzen näkyvä logo on vähän kuin olisi seppälää päällä
