You are currently viewing Tuulta, säpinää ja putoavia housuja

Tuulta, säpinää ja putoavia housuja

  • Artikkelin kirjoittaja:
  • Artikkeli julkaistu:26.10.2017
  • Artikkelia viimeksi muokattu:20.2.2022
  • Artikkelin kategoria:Ajatuksia

Eilisellä päivämäärällä Vihtiin tuli ensilumi. Koska myräkkä tuli meren suunnalta, niin se tuli tuulella. Aika kovalla sellaisella. Eestiläiset eivät säälittäneet. Ne ovat elämänsä ensimmäiset vuodet kasvaneet moisissa olosuhteissa paljain persein, ja se lienee syy siihen, miksi ne kykenevät kasvattamaan mammuttikarvansa, jos ei ihan päivissä, niin muutamassa viikossa kuitenkin. Jos joku yksilö ei ole Viron saarilla kestänyt ilmastoa, niin se ei ole jatkanut sukua. Lämpöinen sen sijaan on eri asia. Sukupolvi sukupolven jälkeen on kasvettu joko tallissa tai eteläisemmän Euroopan/Jenkkilän ainavihannilla laitumilla. Se jättää jälkeensä, moneenkin asiaan.

Kun jalostus keskittyy sekuntiviisariin, niin lihassolujakauma muuttuu, rakenne muuttuu ja aineenvaihdunta muuttuu. Selvimmät merkit lienevät rehunkäyttökyky ja turkin määrä. Kun kylmemmät saavat läskiä aikaiseksi kuolleesta heinänkorresta ja suupalasta jäkälää, niin lämpöiselle saa kuskata yhdelle aterialle sellaisen heinämäärän, että shetikka eläisi vuoden sillä. Koiramaailmasta löytyy vastine. Useimmat vinttikoirat ja varsinkin greyhoundit ovat kykenemättömiä lihomaan. 6000 vuoden jalostuksen jälkeen, joka on perustunut jänisten ja pienempien sorkkaeläinten mahdollisimman nopeaan tappoon. Tuokin on jättänyt jälkensä perimään. Läskit, joiden ruokkiminen on ollut liian kallista, eivät ole jatkaneet sukuaan, koska eivät jaksaneet juosta jänistä kiinni.

Turkki on toinen lämpöisen heikoista lenkeistä. Toki osa kasvattaa pitkähkön hippitukan, mutta ei sillä elvistelemään pääse. Syitä voidaan jossitella. Se saattaa johtua jalostusvalinnoista, joissa aikoinaan paksulla karvalla ei ole jaksanut juosta, ja koska Moseria ei oltu keksitty aikana, jolloin sähkö oli jumalten vihaa, niin lyhyempiä turkkeja arvotettiin eri tavalla. Selvä kilpailuetuhan klipatussa pituudessa juokseminen on. Toinen saattaa olla ravintoon ja energiaan liittyvä valinta. Turkki rohmuaa melkoisesti proteiinia ja rakentaminen kaloreita. Ne on ollut parempi säästää lihaksiin ja voimantuottoon. Plus tietty lämpimänä pysymiseen siinä vaiheessa, kun karva on alkanut vähetä.

Niin tai näin, niin Empan pitäminen ilman takkia, kun tuuli ei vie pelkästään irtokarvaa, vaan myös osan kiiinni olevista, ja taivaalta tulee sakeanaan valkoista moskaa, ei ole kilttiä. Joten Emppa loimitettiin jo alkuillasta, kun sää meni huonoksi.

Sen olisi voinut pukea jo aikaisemminkin. Ei niinkään kelin takia, vaan oman mukavuuden takia. Mutta ei ehtinyt. Naamassa keskusteltiin jostain jännästä, kuten kanien rokotuskiellosta näyttelyihin.

Kuten kaikki tietävät, niin vettä tuli alkusyksystä aika paljon. Ja muutama sentti lisää – siis ei milliä, vaan senttiä. Meillä hätyyteltiin lokakuun ensimmäisen viikon aikana 200 milliä. Joten siltä osin lokakuun viimeisellä viikolla 15 senttiä märkää paskaa on ihan linjassa 2017 syksyn periaatteiden kanssa.

Koska vettä oli tullut paljon, niin tarhat ovat mielenkiintoisessa kunnossa. Meillä hieman helpotti se, että normaalisti käytössä olevasta multapohjaisesta, joka on nyt saviallas, hevoset saatiin siirrettyä hiekkatarhaan sekä pilaamaan loppuunsyötyä laiduntarhaa. Siellä ei taatusti kasva mikään ensi kevänä, mutta ei ryntäitään myöten savessakaan uiminen ole oikein vaihtoehto. Meillä on onneksi tilaa siirrellä hevosia, mutta hiukan käy sääliksi talleja, joilla vastaavaa mahdollisuutta ei ole.

Savea kuitenkin löytyy sen verran, että siinä on päässyt piehtaroimaan. Hyvä suoja paarmoja, hyttysiä ja polttiasia vastaan – jotka kylläkin jo aikoja sitten ensin hukkuivat ja sitten jäätyivät ensimmäisissä yöpakkasissa. Mutta eihän sitä hevonen voi ymmärtää, vaikka onkin fiksu ja sillä on iso pää. Tuon takia on myös keksitty harjapakki.

Emppa oli siis sen verran savinen, että se oli ensin pakko harjata, ennen kuin kehtasi heittää loimen niskaan. Lähdin lassoamaan mustangini pellolta, koska tallissa moiset manipedikyyrit on mukavampi tehdä. Ilta oli siis tulollaan ja tuuli noussut noin 10 boforiin. Tai kahteentoista. Muutoin aina niin rauhallinen lämpöinen puhisi, pöhisi ja pyöritteli silmiään. Pyynti oli koko ajan kova: pitäisiköhän meidän nyt juosta ja kovaa, mehän kuollaan kaikki. Parilla pienellä muistuksella pää pysyi kuitenkin selkäni takana. Tai no, ainakin minun olkapääni tasalla. Tai ehkä se kuitenkin seurasi kuin hyvintreenattu palveluskoira lapa reittä vastaan – siis lapa minun olkapäätäni vastaan. Suurimman osan aikaa kuitenkin minä määräsin vauhdin ja suunnan.

Meillä on peltomaa jaettu kahteen suunnilleen samankoiseen lohkoon. Toisella puolella on kaksi tarhaa, tulevan kentän pohja ja heinämaa kautta laidun. Toinen lohko on talvisia heiniä varten. Lohkot on erotettu toisistaan aidalla ja laidunpuolelle kävellään pellon yläreunaa pitkin. Kun tulimme laitumia yhdistävää tietä pellolle menevälle portille, niin tuli ensimmäinen stoppi. Ei, tuosta ei mennä, koska aita on paha ja aita puree. Kesti jonkun aikaa oivaltaa, että siinä on portti. Nyt on muistettava, että aitalinja on kesäinen, eikä Emppa ole koskaan kulkenut juuri tuosta portista – se on nimenomaan talvikäyttöä varten. Kun hetken kuluttua siirryttiin pellon puolelle, niin saman tien vaihdettiin askellaji PK-seuraamisesta tangoon.

Kun vuosi sitten kesällä PV-kokeiluni heitti minut selästä, niin Minnalla meni häntäluu kappaleiksi. Koska on opetettu, että patologi irroittaa ohjat käsistä, niin sama pätee riimuköyden kanssa ja Hessu pompotti Minnaa ympäri pihan. Sivumaininta – nykyisellä omistajallaan Hessu on oppinut ratsun perusteet ja näyttää todella hyvältä. Kaunis hevonen. Se meni lopulta aivan oikeaan paikkaan.

Tuo Minnan kohtalo kävi mielessä siinä vaiheessa, kun Emppa pyörähti ympäri ja tempaisi päänsä ylös steppiaskelten tahdissa puhisten sieraimet lautasten kokoisina. Jos nyt sanon, että vain ylimaalliset hevosmiestaitoni ja salamannopeasti köydestä annettu muistutus pelastivat tilanteen, niin ehkä hiukan liioittelen.

Kyllä, köydestä tulee nopea sähkötys miettimättä, nyt kun tiedän, että noin saa tehdä. Ei se eroa perusteiltaan koirien herättämisestä mitenkään. Osaan myös olla alkamatta köydenvetoon ja poistaa paineen, kun haluttu toiminto tulee. Sekä siirtää liikkeen kompromissiksi, kuten pakittamisen muuttaminen ahtaaksi ympyräksi.

Tai ainakin teoriassa osaan. Vaikka kehitystä hissukseen tulee, niin melkoisen usein ensimmäinen toteutunut reaktio on häh-mitä-vittua.

Empan kohdalla kyse on siitä, että ei se aidosti panikoi. Se on vaan päättänyt/oppinut, että tämä saattaa olla toimiva ratkaisu. Tuossakin tapauksessa aito tarve oli päästä lyömään turpa maassa kasvavaan vihreään ja ja päästä eroon omaa itsemääräämisoikeutta tylsästi rajoittavasta ihmisestä.

Emppa on myös herkkä paineelle. Kun Hessu käytti voimaa ja se tarvitsi palautteeseen myös melkoisen kovaa päättäväisyyttä, niin Empalle riittää pieni nykäys tai suusanallinen perkele. Minna piti koko voimallaan ja painollaan köydestä, kun Hessu lähti ja pomppi kuin jojo ympäri pihaa. Kun Emppa päätti, että nyt poistutaan paikalta ja lujaa, niin sain pidettyä köydestä kiinni peukalolla ja etusormella. Että niin kova paniikkikeuliminen tällä kertaa.

Annan kaksi vinkkiä – oikeammin muistiin itselle.

Ensimmäinen on, että kun lähdet hakemaan hevosta, niin laita jalkaan jotkut muut housut kuin verkkarit, joissa on kulahtanut vyötärökuminauha. On einen hankalaa muistuttaa tavoista ja kuljettaa hevosta, kun omat housut tipahtaa nilkkoihin.

Toinen on, että kun on koko kesä ja syksy puhuttu, että ne miehenmittaiset takiaispuskat pitää nyppiä pois pellon portin edestä, ennenkuin tulee tarve kuljettaa hevosia sitä kautta, niin ne kannattaa tosiaan siivota pois. Ei hevosessa ole takiaisia, mutta itse kävelin moiseen fleecetakki päällä.

Poni saatiin talliin, seinään kiinni ja suurimmat savet pois turkista. Kaikki oli hienosti ja Emppa sai takkinsa päälle – olen muuten edelleenkin aika onneton oivaltamaan ensimmäisellä yrittämällä miten päin loimi tulee päälle.

Siinä vaiheessa ulkona tuulessa kolahti joku, ja hevonen sai hilmuisen vetopaniikin. Empan kielessä se tarkoittaa, että se nyppäsi tyhjät pois köydestä. Siinä vaiheessa sitten riimun poskilukko hajosi. Eipä tuossakaan ole mitään uutta, sillä riimut ovat kulutustavaraa. Ongelma on vain einen siinä, että olen lähes yhtä kädetön riimujen kanssa, kuin loimillakin, Varsinkin kun täytyy tehdä jotain niinkin haastavaa, kuin pitää vanha raato päässä kun laittaa uuden tilalle. Lopputuloksena ne olivat solmussa. Otin siis koko umpisolmun pois päästä luottaen siihen, että ei se mihinkään lähde kun asento on sama kuin jos laittaisi kuolaimia suuhun. Paitsi että lähtihän se.

Taas muistiin itselle. Kun teet hevosen kanssa tallissa jotain, niin laita se perkeleen ovi kiinni.

Ei Emppa ulos asti ehtinyt, vaikka suunta oli selvä. Sain kaulakappaleesta kiinni ja tuokin pakoreissu loppui siihen. Kuten sanottua, niin se ei paljoa taistele painetta vastaan.

Homma hoidettu ja kaakki takaisin iltaheinilleen. Kello oli vasta kuuden paikkeilla, mutta kun taivas on pilvessä ja ollaan lähes marraskuussa, niin täällä maaseudulla alkaa olla melkoisen hämärää. Ei pimeää kuin röllin persiissä, mutta melkein. Ja paluumatka meni lähes menon toistona – me kuollaan kaikki, kun tuulee ja täällä on pimeääkin, kato heinä. Tällä kertaa en jaksanut keskustella, vaan ilmoitin ensimmäisessä pyörähdyksessä, että juuri nyt en ole kiinnostunut baletista. Jonka jälkeen käveltiin kohtuullisessa järjestyksessä tarhaan ja kuivemmille heinille.

Muistiin itselle. Kun olet tullessa kävellyt takiaispöheikköön, niin ei ehkä olisi tarvetta palatessa kävellä samaan puskaan uudestaan.

Mikä oli siis tarinan opetus? Perusasioita. Tee hommat ajoissa ja mieti edes perustasolla mitä teet. Huolehdi, että tarvikkeet ja välineet ovat kunnossa, kuten hevosen riimu ja omat housut. Ja kitke ne perkeleen takiaiset.

Liittyvät kuvat:

Jakke Lehtonen

Kouluttaja | koiria | B2B