Kun aloitin kunniakkaan ratsastusurani <grin> niin oli talvi ja kylmä. Joten lähdin liikkeelle toppahaalareissa ja talvilenkkareissa. Varmaan kolmannen tunnin jälkeen halusin ratsastushousut, koska olin vakuuttunut, että liukas kangas ei ainakaan auttanut kehnossa tasapainossa. Vaikka perimmäiset olivat istunnassa, jalkojen asennossa ja käytössä, niin tiukemmat housut nahkapaikoilla toivat ihmeellisesti tukevuutta ja varmuutta lisää. Kylmyys oli tietysti oma ongelmansa, mutta kun vetää toppahaalarit ratsareiden päälle, niin selviää matkasta. Selässä ollessa 600 kilon eläin lämmittää ihmeellisesti ja oma hikoilu lisää. Mutta jos reisien palelua pelkää, niin teknisistä alushousuista löytyy pitkät ja tarpeeksi ohuet, mutta silti tarpeeksi lämpimät; ratsastushousujen allehan ei mitään paksumpaa voi pukea.
Jalustimet ovat olleet minulle koko ajan ongelma. Sen verran suuri, että harkitsin vakavasti omien jalustimien ostamista. Joko ne juuttuivat jalkaan kiinni, tai jalkaterä ei pysynyt paikallaan. Taas kerran varsinainen syy oli minussa, sillä en osannut ikään kuin painaa jalustinta vastaan, ja aidosti ratsastaville tuttu kantapään painaminen alas oli… taitona hakusessa.
Olimme Helsingin seudun parissa isossa hevosliikkeessä kiertelemässä. Minulle ilmoitettiin, että nyt on kesä ja talvilenkkareissa sekä villasukissa (ainoat tarpeeksi pitkät, jotka nousivat ratsareiden lahkeiden päälle) leikkiminen loppui. Ostetaan asialliset jalkineen.
Kun kengän koko on normaalisti 43-46 lestistä riippuen ja saisi olla mallia hivenen leveämpi, niin urakka ei ollut helpoimmasta päästä. Kummastakaan, Horzesta ja Hööksistä, ei löytynyt saappaana yhtään mitään – ei edes isolla rahalla. Oli siis otettava kenkämallinen ja siihen chapsit. Ei hajuakaan mitkä niiden suomalaiset nimet olisivat, mutta chapsit ovat nimenomaan tehty kenkiin ikään kuin emuloimaan saappaan vartta. Antaa tukevuutta sekä tukea polven ja nilkan välillä. Paremmat saappaat antaisivat ilmeisesti lisätukea myös nilkan asennolle, mutta siitä en tiedä mitään – vielä on liian aikaista, näillä tuloilla tällä harrastamisen asteella ei lähdetä teettämään ratsastussaappaita.
Horzessa oli useampi eri kenkämalli, mutta minun jalkaani edes jotakuinkin sopivaa vain pari. Eikä yksikään niistä ollut mukava. Ratsastuskengät ovat harvemmin mukavat kävelykengät mallinsa ja ohuehkon pohjan takia, mutta on niillä silti kyettävä kävelemään. Eniten häiritsi se, että kantapää ei pysynyt kengässä. Ratsastaessa kantaa tietysti painetaan alas, mutta ei siitäkään mitään tule, että jos paine hiukankaan häviää, niin kantapää nousee nilkan korkeudelle. Ja edelleenkin siellä tallilla joutuu myös kävelemään.
Hööksillä valikoima on vähäisempi, ja niissäkin koot loppuivat 40 paikkeille. Turvakärjillä olevista löytyi isompaa kokoa, mutta en olivat jalassa huonot. Ja kun yksi idea oli jalustinongelmien takia myös mahdollisuuksien mukaan kaventaa kenkää, niin turvat eivät olleet ratkaisu. Mutta yhdestä halvemmasta mallista löytyi yksi isompi koko, joka myös meni jalkaan. Minulla oli siis elämäni ensimmäiset ratsastuskengät.
Pelkät kengät eivät riitä, koska ratsastushousujen lahkeet jäävät ylös ja kengän varsi nousee nilkkaan asti. Siihen vaaditaan jotain suojaa. Yksi vaihtoehto olisi tietysti ollut ratsastussukat. Sellaiset pitkävartiset, ja tietysti mielellään salmiakkikuviolla. Mutta minulle sopivampi vaihtoehto oli minichapsit. Sellaisetkin löytyivät, jopa järkihintaan – muutaman kympin taisivat maksaa. Eivät ne aitoa nahkaa ole, mutta materiaaleja murehditaan myöhemmin.
Joten hevosen selkään ja ihmettelemään. Kapeampi kenkä salli jalustimen korjaaminen liikkeessäkin. Kerran onnistuin ravissa tipauttamaan toisen jalustimen jalasta, mutta sain se kiukuttelematta takaisin vauhdissa. Pari kertaa jalka lipsahti liian syvälle, mutta sitä virhettä ei mikään kenkämalli korjaa. Pointti on siinä, että ohuemman, mutta kuitenkin topakan pohjan avulla sain aivan erilaisen tuntuman jalustimeen. Tämä oli 19. kerta selässä, ja nyt vasta oivalsin jalkapohjien ja kantapään käyttöä jalustimissa. Aivan pelkästään siksi, että ensimmäisen kerran tunsin ne – tähän astihan välissä on ollut karvaiset talvilenkkarit, villasukka ja tavallinen sukka.
Chapsit muuttivat myös ratsastustuntumaa rajusti. Tokihan ne ovat tiukat ja antavat rajusti tukea jalan asennolle, mutta en olisi koskaan uskonut kuinka suuri merkitys niillä on. Ainakin minulle oli. Suuri kysymys on, että antaisivatko aivan aidot, muotoillut ratsastussaappaat enemmän lisäarvoa? En toki ole harrastuksessa vielä sellaisella tasolla, mutta silti mietityttää.
Pito ja varsinkin tuntuma hevoseen oli huomattavan paljon parempi. On ehkä liioittelua väittää, että toisenlaisilla kengillä ja chapseilla olisin edennyt taidossa nopeammin, mutta eivät ne olisi ainakaan hidastaneet.
Oivalsin viime kerralla pari perustason tekniikkakysymystä, ja nyt pääsin niitä ensimmäisen kerran kokeilemaan käytännössä. On siis mahdotonta sanoa, että johtuiko tämän päivän pitkästä aikaa kohtuullisen tyydyttävä tunti välineistä, asenteesta vai kummastakin. Mutta sain laukan pidettyä yllä kentän kolme syrjää jotka harjoituksessa pitikin. Sain ylipäätään hevosen nousemaan laukkaan helpommin. Sain jalat pysymään rauhallisempina ja sitä myöten suurimman osan ajasta myös kädet rauhoittuivat.
Te, jotka osaatte ratsastaa, niin nyt ei saa nauraa. Onnistuin elämäni ensimmäisen kerran kevyessä ravissa pitämään sitä yllä pohkeilla aina kevennyksessä. Taas kerran – ehkä se johtui vain siitä, että pidin harkitusti jalkoja erilaisessa asennossa, tai sitten se johtui vain täysin erilaisesta kontaktista hevoseen. Silti keventäminen on mitä sattuu, ja laukassa peppu ei oikein pysy penkissä kun en saa lantiota myötäämään kunnolla liikettä. Tosin Minna väitti, että osasyy laukkaistunnan hankaluuksista johtuu hevosesta – sen askel on sen verran pitkä, ettei se ole helpommasta päästä.
Hevosta on helppo syyttää. Silti se paukapää puri taas minua varpaasta. Hassu tapaus.
Olen huomannut jo parilla viime kerralla, mutta erittäin selvästi tänään, edistystä yhdessä asiassa. Minulla on niin ravissa kuin laukassakin nykyään aikaa miettiä mitä tehdä, korjata tekemistä ja suunnitella ennakkoon seuraavaa. Vauhti ei ole kuitenkaan vähentynyt. Tästä voitaneen vetää johtopäätös, että olen oppinut jotain ja myös itseluottamus on kasvanut.
Minulla alla ollut hevonen jatkoi seuraavalle tunnille. Täti, joka sen otti, on kuulemma ratsastanut jonkun matkaakin yli 20 vuotta enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Kysyi, että millä fiiliksillä Jekku oli ollut. Vastasin, että kuin ihmisenmieli ja motivaatiotakin löytyi. Se oli kuulemma viikko sitten ollut hankala ja tipauttanut hänet satulasta – oli tehnyt yhtä äkkiä vasemmassa kierroksessa pyörähdyksen oikeaan.
Olen maininnut jossain postauksessa tuosta taipumuksesta. Jos se tekee sen, niin tekee aina vasemmassa ja heti kentän portin jälkeen. Minulla se ei enää yritä sitä, koska osaan ennakoida sen ja – ylläri että kirjoitan tämän – muistutan pohkeilla sekä ohjasavuilla mihin ollaan menossa.
Suomeksi: se polle on saanut minua kokeneempia tonttiin, mutta ei minua. Vielä se minunkin aikani tulee – mutta ei ollut tänään.
Ratsastus on välineurheilua, enkä tarkoita pelkästään hevosta. Muut vehkeet ja vermeet ovat oltava harrastuksen mukaisia. Jos lähtee hölkkälenkille, niin ostaa hyvinkin nopeasti juoksukengät eikä yritä crocksit jalassa. Toki ratsastus voi olla tekstiiliurheilua ja varusteisiin sekä omaan pukeutumiseen saa upotettua tonni toisensa jälkeen, mutta missä harrastuksessa tuo ei pätisi? Katsokaa vaikka laskettelijoita tai pyöräilijöitä.
Miesten yksi ongelma ratsastuksen suhteen on nimenomaan pukeutumisen. Tiukat housut ja mielikuva kouluratsastajien hienostelusta. Kyllä, siinä on hieman neitimäinen taustaväre. Mutta tallilla jokainen on pukeutunut samalla tavalla, ei siellä kukaan kiinnitä huomiota – ellet ole pukeutunut kuin tavallinen ihminen. Ja jos neitimäisyydestä puhutaan, niin eivät fillaristien trikoot ole ensimmäisenä voittamassa machopukeutumisen kultamitalia…
Ratsastushousut, kengät, chapsit ja hanskaat ovat rasittaneet perheen taloutta noin sadalla eurolla – koska housut ovat kirppikseltä ja hanskaat Hong Kongista. Kypärä maksaisi jotain 55 eurosta ylöspäin, ja koska käytän Minnan vanhaa, niin se ei sinällään ole kuulunut menoerään. Kypärän kohdalla annan jossain vaiheessa periksi tekstiiliurheilulle – sillä onhan tummanvihreä samettikypärä takaruusukkeella hieman… tyttömäinen.
Ilman toimivia varusteita harrastaminen ei ole täysipainoista. Mutta niiden ostaminen ei ole päättömän kallista, kun hiukan miettii mistä ostaa. Ratsastuskortti ja matkat tallille kuitenkin suurin menoerä on.
Mutta aika paljon ne synteettiset chapsit hikoili. Tai sitten minun on alettava käyttämään pohkeissa deodoranttia.
