You are currently viewing Ypäjä ja Derby, tulossa ollaan

Ypäjä ja Derby, tulossa ollaan

  • Artikkelin kirjoittaja:
  • Artikkeli julkaistu:4.4.2017
  • Artikkelia viimeksi muokattu:4.4.2017
  • Artikkelin kategoria:Ratsastaminen

Yritin penkoa blogista koska olen viimeksi ratsastanut. Tiedän, että siitä on paljon aikaa, parisen vuotta, mutta oli tarve saada joku eksakti päivä. Bloggausten perusteella se olisi ollut 26.3.2014, mutta minulla on muistikuva, että olisin ollut tuonkin jälkeen. En varmaan sitten, koska olen melkoisen säännönmukaisesti harrastanut ranteiden viiltelyä ratsastustaitoni osalta. Kauan siitä kuitenkin on.

Päiväys saattaisi pitääkin paikkaansa, koska lopetin käytännössä hevosista bloggaamisen tuon jälkeen. 2014 löytyy toukokuuhun asti pari postausta lisää ja 2015 maltoin kirjoittaa kokonaista kaksi kertaa. Siinähän sitä on, historiaa.

Merkittäköön aikakirjoihin, että tänään olin selässä ja aloitin valmistautumisen Ypäjän kenttäkisoihin – eiköhän tuolla taas saada ansaittua huomiota Heppatallinetissä,

Minna päästi minut Aapon selkään. Oma on siis edelleen tyypittämättä, ei riitä kuskin eikä kulkuneuvon taidot. Päästetään jännityksestä: en minä muuta tehnyt kuin menin vartin verran käyntiä ja kokonaista kuusi metriä hidasta ravia, sekin kaikki aidatulla pienellä aluella.

Idea oli vain herätellä taas muistia miltä hevonen tuntuu takapuolen alla, kuinka kehno tasapaino miehellä on, ryhdittömyyttä, varvasseisontaa jalustimilla ja kiskomista suusta. En minä aivan kaikki mainittuja virheitä varmaan tehnyt, ainakaan suurissa määrin, mutta onhan taipumus kuitenkin selvä.

Mikä ihmeen taipumus? Osaamattomuutta se on.

186 senttinen kakkamaisesti lihonut mies vaatimattoman eestin selässä? Tuostahan voisi rakentaa vaikka millaisen eläinsuojelullisen ongelman. Ehkä, ehkä ei. Mutta tiedän senkin, että minun painoiseni naiset ratsastavat aivan tyytyväisenä virolaisillaan, eikä kukaan huutele mitään. Ainakaan ääneen. Pituuteni ehkä suurempi ongelma on, koska se siirtää painopistettä ylöspäin ja saattaa vaikeuttaa ponin pyrkimystä pitää balanssi, kun kuski heiluu.

Voitte rauhoittua. Ei se vartti taaperrusta Aapon selkää taatusti riko. En minä sen kanssa sentään mitään GP-esteitä hypännyt tai matkaratsastuksen kisamatlaa mennyt.

Jos painovoimassa paino on voimaa, ja ylipaino ylivoimaa, niin Aapo ja minä olemme voittamattomia. Aapokaan ei nimittäin ole aivan hoikimmillaan ja sai varmaan sata kiloa lisää vain yhdessä viikossa, kun siirryttiin kesäheinästä odelmaan. Ja nyt siirrytään aihealueelle, jonka kaikki muut näyttävät tietävän, mutta minä Suomessa ainoana en ole ymmärtänyt: tynnyrillä ratsastaminen. Aapo on sen verran leveä, että elämäni ensimmäisen kerran minulla oli jalat siellä missä pitikin. Ei tarvinnut solmia nilkkoja vatsan alle, eikä potkia heppapoloa kyynärpäihin. Oli muuten aika veikeä tunne, kun elämän ensimmäisen kerran kantapäissä on vastusta, kun hevonen meinaa nukahtaa taapertaessaan.

Tämänkin tietävät kaikki muut paitsi minä. Leveys muistutti, että lonkan levittämistäkin voisi tehdä jossain vaiheessa. Oli… einen kireä olo.

Tästä päästään syntyneeseen ongelmaan. Omaan hevoseeni. Minähän oivalsin vasta aivan vähän aikaa sitten, että riiviöravurini on korkea vain jaloistaan. Runko on jenkkiravurilla ja eestinponilla tismalleen yhtä korkea – mutta Emppa on Aapon leveydestä vain puolet. Noinkohan joudun vielä kerran hevoskaupoille. Ratsastusmukavuus on yksi kysymysmerkki, ja hevosen osaamistaso on toinen. Emppaa on ratsastettu maksimissaan 10 kertaa, ja avoin kysymys on, että koska sen osaamistaso on minulle riittävä. No, aika näyttää ja vielä ollaan vasta kunhan-tulin-ajatelleeksi-asteella.

Joku 160 senttinen, hieman päälle, raskeveo-eesti sekoitus ehkä? Tori?

Yksi asia on selviö. 16 tuuman penkki on liian ahdas. Eipä se minulle olekaan ostettu, vaan Minnalle ja Aapolle.

Kuitenkin, oli kiva olla selässä. Tuota täytyy saada lisää. Täytyykin hienovaraisesti kysäistä, josko voisi piipahtaa pellolla kokeilemassa ennen kuin kasvukausi alkaa ja heinämaalle ei hevosilla ole enää asiaa.

Ja jos joku väittää, että ratsastaminen on kuin fillarilla ajo – kerran opittua ei unohda – puhuu potaskaa.

****

Artikkelikuvassa on meidän vartin vaille 12vee Mona Aapon selässä. Alkaa hissukseen harjoitella siirtymistä shetikka-ajasta isompien ponien maailmaan.

Liittyvät kuvat: