Olin tehnyt ennen tätä tuntia kohtuullisestikin mielikuvaharjoituksia. Ei niillä kroppaa saa tottelemaan, mutta minulle etu tulee siitä, että minun ei tarvitse enää kentällä miettiä mikä jalka menee eteen ja koska. Ainakaan periaatteessa. Jos tapahtuu mitä tahansa yllättävää tai poikkeuksellista, niin ajatukset karkaavat ja mistään ei tule enää mitään. En tiedä miten hommat hoituvat muissa ratsastuskouluissa, mutta omien kokemusten ja kuulopuheiden mukaan sama ongelma vaivaa joka paikassa: aloittelijat eivät ymmärrä mitä heille sanotaan, eikä kukaan kysy – mennään vaan ja toivotaan että mennään hiukan edes sinnepäin. Se vähä mikä ajatuksissa on, pitäisi pysyä koottuna ja järjestyksessä. Siksi mitään yllättävää ei saisi tapahtua. Mutta kun niitä kuitenkin tulee, kaikenlaisia, niin nekin pitää ottaa vain oppimismahdollisuuksina.
Tallille tultuani totesin, että minulle (taas) laitettu ruunanperhana oli jo töissä. Sama juttu Minnalla. Ei ollut siis mitään laitettavaa, joten odoteltiin oman tunnin alkua. Juuri kun edeltävä tunti oli lopettamassa jäähdyttelyään ja minä laittamassa kypärää kiinni, niin selvisi, että meidän jälkeen tulevat valmennettavat olivat unohtuneet listoilta. Heistä eräs mies käyttää aina samaa ruunaa, joka oli siis ollut juuri tunnin kentällä ja olisi minulla seuraavan tunnin. Ja sen jälkeen se olisi vielä valmennettavalla. Moinen tahti ei käy ja koska valmennettavat maksavat enemmän tunneistaan, niin heillä on etuajo-oikeus hevosiin (oma tulkintani) ja hevosrulettia pyöräytettiin kerran vielä.
Ruuna, jolla olin tottunut ratsastamaan, lähti lakisääteiselleen ja löysin yhtä äkkiä itseni taputtelemasta yhtä tamman rutkua. Se oli alunperin merkitty Minnalle, mutta nyt hänelle tuli sellainen valkoisen läikikäs inkkariponin näköinen – mikä lie arabisekoitus. Minna ei ihan täysin kyennyt peittämään vahingoniloonsa kallistuvaa tyytyväisyyttä, enkä minä omaa tyytymättömyyttäni.
Minny on varmaan mukava tamma. Minna ratsasti sillä viime viikolla ja hänellä on siitä muistona puremajälki kädessä. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että Minny on suosittu alkeissa, koska se on niin rauhallinen ja liikkuu hitaasti. Olen varmasti edellisissä merkinnöissä kiukutellut itseäni hitaampia ratsukoita, jotka ovat aina jaloissa. Minny on yksi niistä.
Sen koko ei myöskään saanut hyppimään riemusta. Se on minulle matala, eikä edes pahan tynnyri niin suokki kuin onkin (onhan, ainakin sillä on valkoinen tukka). Kun kiipesin selkään, niin tuntui kuin pää olisi ollut haaroissa kiinni – sen verran lyhyempi se ruunaa oli. Jalat olisin saanut varmaan kiedottua vatsan alta yhteen, siltä se ainakin tuntui. Mutta sitä ei voi kieltää, että sain kuitenkin jalat suuremmin tappelematta oikeille paikoilleen eikä se tuntunut pohkeissa pahalta jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Minna oli ennakoinut tätä tapausta itselleen ja oli sen vuoksi laittanut kannukset. Ottaessaan niitä pois, niin käski ottaa suosiolla samantien raipan, jos ajattelin mennä tänään yhtään laahustamista vauhdikkaampaa askellusta. Raipassa on vaan yksi ongelma. En ole eläessäni käyttänyt moista, koska ruuna pelkää sitä ja ne pari muuta ratsastamaani eivät ole ravuriverisinä moista tarvinneet.
Sain nopean ja simppelin ohjeistuksen raipan taidokkaasta käytöstä ja eikun menoksi.
Hevonen vaihtui. Se vaihtui sellaiseksi, joten en olisi halunnut. Ja työnnettiin raippa käteen. Siinä ihan riittämiin yllätyksiä, jotka takasivat, että mentaaliharjoitteet asettamisesta ja laukasta olivat bye gone.
Lämppä oli suoraan sanoen vitutusta. Ihan sama kuinka paljon yritin pakottaa sitä nopeampaan käyntiin lantiolla, tai kuinka paljon kutitin sitä kantapäillä (ensimmäinen kerta muuten kun moinen onnistui, hassua) tai avitin raipalla, niin tahti ei kiihtynyt. Siinähän löntysteltiin. Alkoi olla melkoisen… turhautunut olo.
Tuli käsky nostaa raviin. Ensimmäisellä kerralla ei tapahtunut mitään, toisella siirryttiinkin raviin kun muistutin raipalla mitä pohkeet halusivat. Se yritti samaa pari kertaa, ja sen jälkeen en itse asiassa enää tarvinnut raippaa. Se nousi raviin aina kun halusin. Oli sillä siis motivaatiota, kun vaadittiin – mutta ei se silti lujaa mennyt, montea ei sille tarvitse haaveilla.
Keventäminen oli hivenen hankalaa, mutta silti sain yllättävän hyvin rytmistä kiinni. Siis paremmin kuin odotin. Harjoitusravi olikin sitä yhtä terävää töyssyä ja kun tuli olo, että en pysy edes satulassa, niin heitin jalustimet ristiin sään päälle. Johan alkoi harjoitusravikin luonnistua.
Tunti meni tutun kaavan mukaan. Ensiksi kevyessä ravissa ympyrä kentän päässä, sitten kiemuraura pitkällä syrjällä ja taas ympyrä toiseen päähän. Asettamisen opettelua siis. Samaa tehtiin molempiin suuntiin, niin kevyessä kuin harjoitusravissakin.
Sen jälkeen siirryttiin tuttuun laukannostoharjoitukseen. Päätyyn ravivoltti, siitä nosto laukkaan ja pitkä sivu ja päähän laukkaympyrä. Molempiin suuntiin.
Nyt tulee se hassu juttu. Minä sain joka kerta laukan nostettua ilman riitelyjä ja jopa ylläpidettyä sen. Kun vaihdettiin suuntaa koko rata leikkaamalla, niin sain jopa laukan vaihdettua – en kauniisti, mutta kuitenkin. Joten nyt olen ensimmäisen kerran saanut laukkatunnin tehtyä laukkaamalla hevosella, joka on laiska ja haluton liikkumaan. Se voi hyvinkin olla laiska, mutta sitten kun sille saa moottorin käyntiin, niin työmotivaatiota kuitenkin löytyy.
Hassua oli myös se, että siinä toimi jarrut. Ja ohjauskin kohtuullisen vähillä suusta repimisillä.
Oma arvio tunnista oli, että sain asetukset tehtyä siedettävästi. Muistin painoavut istuinluilla ja pyrin pitämään selän suorana, mutta rentona. Laukassa istuin rohkeammin taakse, ja ohjasin tukevalla ulko-ohjalla ja sisäohjalla löysempänä, mutta käytettäessä enemmän reittä kohti kuin navan suuntaan. Oikeassa laukassa minulla oli selvä tasapaino-ongelma. Lähdin aina kaatumaan vasemmalle. Tuolle on tehtävä jotain.
Ja nyt päästään sitten siihen miksi videokuvaus olisi aina niin ehdoton. Itse olin vakuuttunut, että asento pysyi pääosin hyvänä – sitä oikeaa laukkaa lukuun ottamatta. Minna taasen sanoi, että heiluin ihan joka paikassa. Omiin tuntemuksiin ei siis voi luottaa. Opettaja kysyi varovasti tunnin jälkeen että miten meni. Sanoin, että ennakko-odotuksista ja -luuloista huolimatta siedettävän hyvin. Hän totesi, taas hyvin varovaisesti, että en ollut kovinkaan hyvin tasapainossa hevosen kanssa, mutta siihen auttaa aika, ja että tekee todella hyvää taidoille ratsastaa useammilla hevosilla. En tiedä mitä tuo ensimmäinen luonnehdinta tarkoitti, enkä viitsinyt kysyä vaikka olisi pitänyt, mutta varmaan se liittyi heilumiseeni. Tai sitten pienempi hevonen nostaa omaa painopistettäni ylöspäin, en tiedä. Mutta vaikka toteamus useammalla hevosella harjoittelemisesta pitää täysin paikkaansa, niin minulla kuitenkin vaihtui hevonen tallin buukkausvirheen takia, ei opetussyistä. Pieni särö, mutta ei häiritse minun elämääni millään tavalla. Lopputulos on ainoa joka ratkaisee, ja fakta on, että sain aika paljon oppia tällä kertaa.
Uskaltaisiko jopa sanoa, että olen varovaisen tyytyväinen tähän tuntiin.
Tunnin jälkeen sain muunkinlaista oppia, kuten että tammaa ei kannata suututtaa. Tunnin jälkeen kyselin tallilla enemmän pyörivältä, joka tekee paikoin myös opetuksia, että annanko hevosen sisällä vai vienkö sen saman tien takaisin tarhaan. Käskettiin viedä ulos. Siinä vaiheessa homma meni lähes painiksi. En meinannut saada riimua päähän ja talutuksessa hevonen vei ja minä kirosin. Sain sen sähköjen taakse ja takaisin tullessani kirosin Minnalle, että siitä tuli yhtä äkkiä aivan mulkku enkä ymmärrä miksi. Minna nauroi ja sanoi tietävänsä. Pollen olisi kuulunut saada kauransa ennen tarhaan lähtöä – jota se ei nyt saanut. Ihmeen nipottava eläin. Kiukuttelee yhdestä puurosta.
Ai niin, se pakollinen heppakuva. Tämä on varsa.
