Ratsastuksen opettelu vaan jatkuu. Käytännön kehityksestä en tiedä, mutta henkiselle kasvulle heppatuntien videointi on tehnyt hyvää. Nöyryyttä se ei opeta, mutta itsekriittistä silmää omiin puuhailuun kylläkin. Oppimisvauhti ei päätä huimaa, mutta olen minä edistynyt. Hiukan. Mutta olen kuitenkin. Olenhan? Torstain tunneilla en saa yleensä postauksen videolinkissä olevaa hevosta, koska se on silloin opettamassa pidemmällä olevaa kouluratsastuksen harrastajaa – silloin minä painelen vanhalla ravurilla. Maanantaisin sen sijaan onkin usein tämä ruunapoju – hassu tapaus, jonka täytyy joka kerta kokeilla kumpi meistä ehkä kutenkin olisi se pomo. Alan hissukseen oppia miten sitä pitää kohdella, että pysyy suhteet hallinnassa. Hitaasti sekin oppi tulee, mutta tulee kuitenkin.
Isohko tunti, josta osa harjoitteli tallin omiin kilpailuihin kouluratsastuksen alkeita. Me, jotka emme siihen osallistu, opettelimme ja kertailimme siirtymiä ravista käyntiin tai pysähdykseen. Sellaisia perustason juttuja, jota on helppo tehdä omatoimisesti ilman opettajaa.
Minulla jäi siirtymiset hiukan vähiin. Keskityin paikoin pelkkään raviin, paikoin ohjaamisen perusteisiin – tällä kaverilla kun ratti ei niin paljon klappaa kuin torstaitapauksella. Päästin myös laukkailemaan, eli harjoittelemaan laukannostoja. Alku aina hankalaa, ja tässä alkua piisaa. Mutta tuli sieltä pari laukkaakin – haluan ajatella, että minä komensin hevosen siihen, mutta rehellisesti sanottuna en ole ihan varma. Aristaa henkisesti moinen askellus hiukkasen, mutta se on kuitenkin aika hauskaa – sitä olisi kiva päästä kokeilemaan vähän isommassa tilassa.
Muistettavaa seuraavalle tunnille:
– Jollain tavalla jalat on saatava taaemman (taas)
– Jollain tavalla kädet on saatava rauhoittumaan (taas)
– Jollain tavalla tasapaino on saatava paremmaksi (taas – mutta se on kehittynyt)
Ryhdistä en viitsi enää itseäni muistuttaa. Turhaa jankkaamista vaan.
Silti on outoa, että ei laukassakaan vauhtia kuitenkaan suuremmin ole – mutta tuntuu siltä.