Kun aloitin elämäntapamuutokseni, niin ensimmäisen viikon vain söin. Vähemmän kuin ennen. Itseasiassa aika paljonkin vähemmän. Normaalisti söin itseni aina ähkyyn ja yöllä saattoi jotain leffaa katsoessa hävitä kuin varkain paahtoleipa ja kilo mansikkahilloa (ei, en todellakaan liioittele). Jos ei mitään muuta ollut, niin söin leivontasuklaat, joka aiheutti muutamankin kerran parisuhdekriisin.
Koska jostain oli pakko aloittaa, niin aloitin laihdutuskuurista. Ihan siksi, että paino laskee ruualla, ei liikunnalla. Liikunta auttaa vain kiinteyttämään paikkoja, plus tietysti – rumpujen pärinää ennen itsestäänselvyyksiä – parantaa kuntoa ja terveyttä.
Ruoka muuttui ensimmäiseksi ihan yhdestä syystä. Olin vasta tilannut itselleni aktiivisuuttakin mittaavan kellon, enkä halunnut aloittaa itseni kiusaamista hikoilemisella ja hengästymisellä ilman selvää dataa; mistä aloitin, mitä tapahtuisi ja tulisiko muutoksia. En kuitenkaan halunnut vitkutella muutosta, ja hieman pelkösin mitä tapahtuisi, jos aloittaisin kaksi radikaalia muutosta samaan aikaan. Joten laihdutuskuuri ensin käyntiin.
Kerrataa vielä lähtötilanne:
- paino 104 kg
- kroppa kuin rautakanki
- fysiikka pakkasen puolella
- leposyke heilui 105 – 120 välillä
Tuosta lähtökohdasta sitten lähdettiin yrittämään jotain.
Ensimmäisen viikon vain söin. Vähemmän kuin ennen. Itseasiassa aika paljonkin vähemmän. Normaalisti söin itseni aina ähkyyn ja yöllä saattoi jotain leffaa katsoessa hävitä kuin varkain paahtoleipa ja kilo mansikkahilloa (ei, en todellakaan liioittele). Jos ei mitään muuta ollut, niin söin leivontasuklaat, joka aiheutti muutamankin kerran parisuhdekriisin.
Ja siitä sitten yhdellä loikalla 1200 kcal päiväannoksiin. Olin varma, että kuolen.
Laihduin kaksi kiloa viikon aikana. Joko nestettä tai sitten kuitumäärä tyhjensi suoliston vararavinnon. No, jokunen sentti hävisi vyötäröltäkin – aidosti, ei prossan tai kahden painonvaihtelu kerro kylläkään mitään mistään.
Toisella viikolla aloin liikkumaan. Ensimmäisenä päivänä taaperrusta meidän kylätiellä, kymmenen minuuttia ja kilometri yhteen suuntaan, ja samaa vauhtia takaisin. Se on muuten kohtuullisen reipasta kävelyä. Nilkat paskana, kun ne ei taivu muutenkaan, ja jotkut Lidlin läpyttimet kenkinä.
Seuraavana päivänä kävin ostamassa kunnon kengät.
Syke kävi pikkuisen korkealle, ottaen huomioon, että vain kävelin.
Koska mukaan pitää saada myös lihastreeniä, ja hiekkatiellä taapertaminen on tylsää enkä todellakaan lähde johonkin salille, niin repertuaariin tuli vastuskumit ja juoksumatta. Tyypilliseen tapaan pikkuisen liioitellen.
Kolmen päivän kuluttua olin pahasti kipeä ja olkapäät oli räjähtämässä. Aerobinen treeni oli hypätä juoksumatolle ja painaa kävelyllä samantien syke välille 170 – 180 (minun kunnollani siihen ei kylläkään paljoa tarvittu) ja pitää se siellä niin kauan kuin jaksoin. Se tarkoitti aika tarkkaan 15 minuuttia vauhdilla 6 km/h. Hetken kuluttua jalatkin olivat tosi kipeät.
Vastuskumeilla väännettiin kolmisen varttia mahdollisimman kovalla vastuksella kaikkia mahdollisia lihasryhmiä vuorotellen. Maitohappo tuli tutuksi ja kun hoipuin treenin jälkeen tupakalle (nikotiini auttaa palautumaan), niin en enää tuntenut erillisiä lihaksia. Enkä raajojani.
Tuota sitten tehtiin aamuin illoin.
Neljäntenä päivänä annoin periksi ja järkeistin hommaa.
Aamulla liikkuvuusharjoituksia ja venytyksiä, sekä hyvin maltillisesti voimaa – sekin oli enemmänkin kertomista lihaksille, että näinkin voi liikkua. Sitä aika tarkkaan 25 minuuttia. Sitten juoksumatolle ja kävelyä vauhdilla 5,5 km/h vartti.
Illalla enemmän lihasvoimaa, sitten 30 minuuttia juoksumatolla vastaavaa kävelyä ja viimeiseksi venyttelyä. Se alkoi jo sujumaan paremmin.
Silti ihmettelen missä se rasituksen jälkeinen euforia on… Tekemisen myötä kuulemma helpottuu ja alkaa jossain vaiheessa tuntumaan jopa kivalta. Mutta kun se tekeminen on aina tuskaista, koska tehdään väsymiseen asti. Minä en todellakaan nauti hiestä, hengästymisestä ja väsymisestä. Ymmärrän toki miksi, ja siksi teen, mutta minun on vaikea uskoa, että koskaan siitä tulisi hyvä olo. Toki voin olla väärässäkin, joskus moistakin tapahtuu, mutta silti.
Ratsastin jossain vaiheessa elämääni, eikä niin kauan aikaa sitten (siksi blogissa on kohtuullisestikin hevosaiheita). Ratsupuoli kehuu kuinka kovaa treeniä se on. Varmasti jollain tasolla onkin, mutta jos vilkaistaan vanhempien rouvien ratsastusryhmiä, niin näkeehän ihan silmin, että aika kaukana rasittavuus on. Toki se on liikkumista, ja siltä osin hyödyllistä, mutta ei kalorikulutuksella voi oikein elvistellä.
En todellakaan voi heittää ensimmäistä kiveä. Minä osaan säästää itseäni ja siksi sen suuremmin koskaan ratsastustuntien jälkeen kipeytynyt. Toki se näkyi tekniikassa, siis sen puuttumisessa. Ratsastustunneilla kysyttiin aina miksi en hallitse istuntaani lihaksilla – miksi olisi pitänyt, koska vähemmälläkin pärjää. Tallin siivoamisessa olen todella hidas, mutta toisaalta ei karsinoiden siivoaminen raskasta saa ollakaan. Joten ei siitäkään ole kuntoa kertynyt.
Ongelmat alkoivat pahentua siinä vaiheessa, kun nimenomaan lakattiin liikkumasta koirien kanssa.
Minulta kysyttiin facessa missä vaiheessa olen päästänyt itseni repsahtamaan. Vastasin näin:
Mä olen aina pyrkinyt välttämään fyysistä rasitusta viimeiseen asti. Aiemmin auttoi – jälkiviisaasti todeten ja valitettavasti asian kuitenkin tienneenä – se että kävi töissä ja treenattiin koiria. Mulla on vuosikaudet ollut 10 000 – 15 000 askelta normi työpäivä ja siihen sitten koirien treenit päälle.
2012/13 aloin tekemään kotona töitä ja koiriakaan ei ole treenattu neljään vuoteen. Plus 50 meni rikki jo vuosia sitten. Jos joku sanoo, että ikä on vaan numeroita, niin alan huutamaan suoraa huutoa
Kyllä minäkin karhunkierroksen kävelen, edelleenkin. Varsinkin alaikäisen kanssa. Mutta en kävele sitä vauhtiin 10 – 12 min/km. Siinä on eronsa.
Pointti kuitenkin varmaan on siinä, että siedettävä kunto nelikymppisenä muuttuu surkeaksi kunnoksi kun kääntyy kuudellekympille aika pahuksen nopeasti, jos lopettaa tekemisen ja lihoo.
