Minna lähti Aapon kanssa maastolenkille. Ronja sai jäädä yksin tarhaan, joka on tietysti hiukan surku, koska tammarukka pitää myös maastolenkeistä. Tai kunhan pääsee pois pihasta. Surku kuului myös kauas, sen verran kovaa hirnuntaa pidettiin. Samaa älämölöä tien päällä piti myös Aapokin. On tottumuksen voima vahva, kun maailma romahtaa tallikaverin poistuessa paikalta. Noiden kanssa pitäisi päästä kulkemaan enemmän, erikseen – tottuisivat. Mutta jos Minna sai oman varsansa ajettua maastoilullaan hikeen, niin jonkinlaisen lämmön sai Ronjakin päälle. Sen verran paljon se laukkasi ja ravasi pitkin poikin tarhaa.
Minun kävi pientä ponia sääliksi. Sillä ei ollut mitään kivaa. Joten ratkaisin kivuusongelman helpoimmalla mahdollisella tavalla, ruualla. Oikeammin makupalalla. Hain sille kivan, söpö, oranssin ja ison porkkanan.
Paloittelin sen kädessä ja sitten syötiin porkkanaa. Viimeisen palan kohdalla koetin älykkäästi samaa kuin joskus koirillakin. Pidin naatin jämistä kiinni josko ne nirhaisi sitä mukavan varovaisen nautinnollisesti etuhampaillaan. Se nappasi sen mukavasti, mutta varovaisuudesta ja nautinnosta ei ollut tietoakaan. Sovitaan, että tämä oli viimeinen kerta kun syötin omia nakkejani ponille.
Koko ajan on tolkutettu, että ei saisi antaa kädestä. Joko maasta tai ruoka-astiasta. Aivan turhaa skitsoilua, koska eihän sillä ole väliä jos joskus harvoin ihan vähän antaa kädestä.
Jokunen päivitys aiemmin murehdin sitä, että Ronja ei enää seurustele samalla tavalla. Turhaa murehtimista. Nyt seurustelee. Hyvä ettei vie vaatteita päältä kun se inventoi taskut ja kädet. Kun ei löydä mitään, niin se ei voi johtua siitä, että mitään ei vain ole, vaan ongelma täytyy olla yrittämisen puutteessa. Joten Ronjan ratkaisu on myös täysin looginen: yritetään enemmän, kovemmin, korkeammalta ja lujempaa. Sellaista laajennettua olympia-aatetta, mutta porkkanan toivossa.
Kyllä, porkkanan anto lohdutusmielessä kädestä oli ainutlaatuinen tapaus. Ainutlaatuinen, koska jäi viimeiseksi. Jos yksi porkkana tekee ponista niin röyhkeän, että se on täysin piittaamaton henkilökohtaisesta tilastani (sekä vaatteistani), niin siinähän käpristelee porkkanantuskissan. Lisää ei tipu.
Erään tutkimuksen mukaan hevosen muisti olisi 10 vuoden luokkaa. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että sen yhden kerran kun annoin kädestä jotain, niin kärsin siitä pitkälle ensi vuosikymmenelle asti? Aika kova rangaistus yhdestä pienestä rikkeestä.
Liittyvät kuvat:
