Arkea. Taas.

  • Artikkelin kirjoittaja:
  • Artikkeli julkaistu:16.11.2013
  • Artikkelia viimeksi muokattu:16.11.2013
  • Artikkelin kategoria:Ajatuksia

En ole muutamaan kertaan päässyt tunnille. Perheen työvuorot tekevät kiusaa, ja suoraan sanottuna ei ilmatkaan ole olleet intoa herättäviä. Ehkä intoa laskee myös kiukutteleva selkä. Ehkä silti pitäisi kivuta kyytiin, mutta tunnit eivät kuitenkaan ole aivan ilmaisia, joten ei niitä kertoja viitsisi tuhlatakaan. Joten olen tyytynyt leikkimään tallipoikaa perheen naisväen ponien kanssa. Leikkiminen on oli aivan harkittu termi, sillä ei tässä minkäänlaisesta ammattitaidosta tai osaamisesta tarvitse puhua.

20131114-untitled-008Aapo alkaa tulla hissukseen tolkkuihinsa. Nämä ensimmäiset päivät ovat olleet totuttelua Ronjaan, totuttelua olla ilman isoa laumaa ja totuttelua taas muistaa missä rajat menevät ihmisten kanssa. Tuo osaa olla halutessaan melkoinen jäpittäjä. Se on yrittänyt aivan vakavalla naamalla väittää, että kyllä Virossa sai aina kulkea boksistaan ulos kun niin halusi, ihmisten varpaiden päällä seisominen oli aivan normiarkea ja koska ihmiset kuuluivat palvelusväkeen, niin niiden yli saa halutessaan kävellä. Ja jos heinät ei lähde sylistä haluttuun vauhtiin, niin Hiidenmaalla ihan kaikki muutkin kaverit sai antaa etuhampailla ihmiselle vauhtia.

Joten aiheesta on hieman keskusteltu ja yllättävää kyllä, niin muistiin palautui aika nopeastikin määrätyt käyttäytymisen perussäännöt.

Meidän söpö vaaleanpunainen pikkuponityttöraippa toimii muistitikkuna ja tahtisauvana. Jotkut ehkä opettavat hevosilleen rajat klikkerillä, porkkanalla ja ruumiinkielellä, mutta meillä ei ole aikaa moiseen. Ja vaikka turvasaappaat ovatkin jalassa, niin ei ne suojaa jalkapöytää sen aikaa, kun ruumiinsa voimissa olevalle ruunavarsalle kerrotaan elekielellä, että tässä I am claming my space.

Sen suhtautuminen raippaan oli hassu. Kun sitä ensimmäisen kerran näytettiin sille, niin se alkoi imeskellä sitä nahkalätkää raipan päässä. Tietysti, sehän on ruuna ja varsa. Myöhemmässä vaiheessa, satuloinnin aikana, kun oli muistutettu (taas) kerran, että pyöriminen, hyöriminen ja veivaaminen ovat kiellettyjä, samoin kuin ihmisen nojauttaminen boksin seinää vastaan, niin niin väkivallalla uhkaaminen aiheutti sen verran jälkikäyntiä, että poimi raipan suuhunsa ja heilutteli sitten sitä aikansa kuluksi – ensimmäinen satulointi kun on tylsää ja aikaavievää. Mikä ettei, sillä sehän on ruunavarsa.

Koska varsa muuttuu aikuiseksi?

Suhde Ronjaan on facebookmaiseen tapaan ehkä parhaiten luokiteltavissa hankalasti selitettäväksi – ainakin minusta. Homma on kääntynyt ensimmäisistä päivistä aivan päinvastaiseksi. Nykyään Aapo kulkee edellä ja Ronja perässä. Paitsi niin kertoina kun Aapo ajaa Ronjaa edellä. Ne eivät ole ylimpiä ystäviä, enkä usko, että niistä sellaisia koskaan tuleekaan. Voin olla toki väärässäkin, sellainen ihme on jokunen kerta tapahtunut maailman historiassa. Ronja ei tarjoa kaviota enää kuin kerran päivässä, mutta hammasta annetaan kerran tai kaksi tuntiin. Nykyään useimmiten Aapo muistuttaa elämän realiteeteista Ronjaa kuin päinvastoin. Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että Ronja kylläkin itse kerjää sitä ja provosoi tilanteita. Useimmiten siihen liittyy ruoka tai ihminen, koska kumpikin Ronjan mielestä kuuluu hänelle, mutta aika välillä Ronja vain koittaa kepillä jäätä. Nopeaa pyörähdystä Aapon ympärillä samalla näykkien, varsinkin takaa. Ronja on pienemmästä koostaan huolimatta tai juuri sen takia nopeampi ja ketterämpi, mutta pelisilmää sille ei ole luotu. Se juoksee aina liian pientä ympyrää, jolloin Aapon ei tarvitse kuin ojentaa hiukan kaulaansa ja taas on Ronjalla takapuolen päällä märkä läntti.

Taas eräässä ruokailussa Ronja oli hyvinkin vakuuttunut, että kattaus on vain hänelle ja Aapo voisi vaikka lähteä mierolle leipäänsä tienaamaan. Aapo on kuitenkin jossain vaiheessa oivaltanut olevansa aika paljon isompi, ja tällä kertaa se nappasi Ronjaa niskatukasta kiinni ja nosti pikkushetikan ilmaan. Ronjaa niin sanotusti pänni tilanne aika paljon.

Eivät ne toisiaan koko aikaa kyörää. Mutta sen verran kuitenkin, että harkitaan erittäin vakavasti kahteen tarhaan siirtymistä.

Hevosen laumaantuminen on mielenkiintoinen asia. Vaikka kaverista ei edes suuremmin pidetä, niin niin kauan kun suhderikko ei mene tappoaikeiden asteelle, niin kaverista haetaan tukea. Sisäinen pakko on vahva tekijä käyttäytymisessä. Kun toinen lähtee haahuilemaan muualla, niin toisen on pakko seurata – laumasta eroon jäänyt yksinäinenhän on helppoa saalista susille, tiikereille tai muille sapelihammaspedoille. Se, että heitä on vain kaksi laumassa ja jopa se ensiksi liikkeelle lähtenyt on yksin, ei juolahda mieleen. Vaikka hevosen pitäisi murehtia maailman asioita, koska sillä on iso pää, niin ei moinen kuitenkaan tarkoita, että sille olisi matematiikan taitoja suotu.

Minna kävi Aapon kanssa ensimmäisen kerran pois pihasta. Oli kuulemma ollut reipas ja pitänyt paikoin hyvää vauhtia. Ronja jäi huutamaan tarhaan. En ole kylläkään niin vakuuttunut, että se olisi ikäväänsä hirnunut, vaan kyse oli enemmänkin pettymyksen ja kiukun karjuntaa, kun toinen pääsi ja hän ei – Ronja nimittäin nauttii kun pääsee tien päälle.

Aapo oli hirnunut matkalla apuun isää, äitiä, serkkuja, setiään ja kaikkia taivaan pyhiä – ehkä jopa myös Ronjaa. Kokemusköyhä nuori ruuna, ja maailma on jännä sekä iso paikka. Niin paljon ei kuitenkaan jännittänyt, että se olisi menohaluja estänyt tai laittanut mielen kääntymään kotiin päin. Hieman arveluttavia kohtaamisia olivat olleet tietysti potentiaaliset pienen ponin raatelua harkitsevat muovitetut pyöröpaalit. Pari autoakin olivat kohdanneet. Edestä tullut ei ollut niinkään mikään juttu, mutta takaa hyökännyt oli saanut aikaiseksi pari nopeampaa laukka-askelta. Mistään mitään tietämättömänä pitäisin moista kohtuullisen positiivisena käytöksenä ottaen huomioon nuorehkon iän ja vähäiset kokemukset.

Kaipa siitä vielä kelpo maastoponi kehittyy.

Sen aikaa kun Minna on teki ensimmäistä maantiemaastolenkkiään ikiomalla ponillaan, niin minä kävin korjaamassa tarhassa kasat pois – ja seurailin iPhonesta missä rouva liikkuu. Keskusteltiin Ronjan kanssa, joka änki kainaloon, taskuun ja suurin piirtein syliin istumaan – ja katseltiin kimpassa missä parivaljakko kulkee. Muistiin itselle: älä näytä ponille luurista yhtään mitään, se yrittää syödä moisen vekottimen.

Ei minua suuremmin Minnan ja Aapon reitti kiinnostanut. Kunhan halusin olla vain kartalla, että mihin koordinaatteihin opastan Medihelin siinä vaiheessa kun Aapo tulee yksin kotiin. Pidän edelleenkin epäilyttävänä sitä, että lähdetään puolen tonnin eläimen kanssa pois aidatulta alueelta.

Minusta alkaa kehittyä aito tallipoika perheen naisväen hevosille. Osaan jo heittää heinätkin aidan yli eteen, enkä kömmi enää portista sisään tarjoilemaan suoraan turvan eteen. Minulla on heinää joka paikassa – vaatteissa, kengissä, sukkien sisällä – jopa kahvikupissa.

Liittyvät kuvat: