Projekti, jota on rakennettu kuin sitä yhtä kuuluisaa kirkkoa, tuli vihdoin ja viimein päätökseen. Aapo paukahti eilen aamupäivällä pihaan melkoisen ison hevoskuljetuksen kyydistä. On noilla aidoilla kilparatsastajilla hulppeat pelit. Joko palkintorahojen on oltava kovat, sponsorointi hyvää tai suvulla pääomaa – vanhaa tai uutta, ei väliä. Poni tuli lankonkia alas viidessä sekunnissa ja kuulemma lastaus oli mennyt aivan yhtä helposti. Jotain hyvää, sillä vastahankaisesti kyytiin menevät ovat rasittavia ja jopa vaarallisia niin itselleen, ihmisille kuin kalustollekin.
Aapoa odotettiin kotiin jo viime viikonlopuksi. Se oli pitkä viikko kun rouva meni ympäri tölliä kuin lapset jouluaattoaamuna. Ei sentään kysellyt joko pukki tulee, mutta tarkisteli mailejaan viiden minuutin välein josko kuljetus kuitenkin aikaistuisi. Ei se aikaistunut, vaan siirtyi viikolla eteenpäin. Joten kuluva viikko vasta olikin pitkä.
Tietysti Minnan kärsimättömyys oli jossain määrin ymmärrettävääkin. Hevostaustainen ihminen, joka saa vihdoin ja viimein elämänsä ensimmäisen ratsun – lämpöisiä ei lasketa. Painetta on lisännyt sekin, että sopivaa hevosta on etsitty pitkään. Korkeus pitää olla sopiva moiselle pituusvammaiselle, eli 150 sentin paikkeilla enintään. Kylmä, koska lämpimien silmien pyöritystä kaksi viikkoa vain siksi, että vesiämpäri vaihtui, ei jaksa kukaan – no, ravi-ihmisiä ei lasketa. Täyteen vereen mistään maailmankolkasta ei oikein ollut varaa, ja vaikka olisikin sopivan hintainen tullut vastaan, niin puska- ja harrasteratsuna ne eivät ehkä kuitenkaan ole parhaita vaihtoehtoja. Eestiläinen kiinnosti niiden mukavan askelluksen ja vielä mukavamman luonteen takia. Mukavuus ei tarkoita flegmaattisuutta, vaan jotain jota voisi kuvailla vaikka ystävällisyytenä, uteliaisuutena ja jopa huumorintajuna. Mukava ja helppo ravi sekä laukka ovat aina arvostettavia asioita, vaikka töksähtävä askel ehkä opettaisikin paremmaksi kouluratsastajaksi, mutta omalla kotihevosella mukavuus on korkea arvo jo itsessään. Varsinkin jos on hevos- ja muiden harrastusten, kuten työn, ohessa rikkonut nilkkansa, polvensa, ruotonsa ja niskansa. Ruuna, ei tammaa. Ihan vain siksi, että ruunat ovat hauskempia kuin hormonipäissään murjottavat tammat (on Ronja silti ihan kiva). Ikää ei tarvinnut olla paljon, koska tarkoitus on etsiä pitkäaikaista kaveria ja nuoren tekeminen tuo määrättyjä haasteita ja mielenkiintoa enemmän kuin jonkun toisen valmiiksi laittama ja pahimmillaan jopa myös loppuun ajama. Eikä edullinen hintakaan olisi haitaksi.
Siksi Aapo on eestinhevonen, suoraan etelä-naapurista ostettu. Ei huvittanut maksaa trokareiden vähintään parin tonnin hinnannousua, jonka lauttamatka Tallinnasta Helsinkiin aiheuttaa. Eestinhevonen eli eesti hobune on sitten eri rotu kuin eestin raskas vetohevonen eli eesti raskeveohobune. Ymmärtääkseni noiden kahden suurin ero on koossa (ja työhistoriassa), sillä eestihevonen on maksimissaan 150 senttinen eli oikeammin poni – mitä ei sitten ymmärtääkseni saa sanoa eestinhevosihmisille sen enempää kuin issikka porukoissa, että ei islantilainen ole hevonen, vaan poni. Rasket ovatkin sitten hevosen kokoisia, eli tuonne 170 sentiin saakka säkäkorkeudeltaan.
Joten nyt meillä on nelivuotias 145 senttinen ruunareipas projektina.
Luulin (luulimme?), kuvien perusteella, että Aapo on joku kimo, mutta musta ruoto selässä kuulemma tarkoittaa, että ei se ole. Minulla on yleensä taipumus penkoa kiinnostavia tai vaivaavia asioita kohtuullisen päättäväisesti ja saatankin uhrata melkosesti tunteja, että saan välillä jonkun pikkudetaljin selvitettyä. Aika ajoin kuitenkin totean, että ei asia minua niin hirveästi kiinnostakaan, joten olkoot. Hevosten värit ovat tätä kategoriaa. Luoja että niitä on paljon. Viidessä minuutissa minulle selvisi, että konien värit ja niiden periytyminen on niin loputon suo, että minä en sitä ala tallaamaan kuokkimisesta puhumattakaan. Joten minulle riittää, että se on tuollainen omituinen, jossa ei niin hyvin kura näy. Papereiden mukaan väri on körb, läheb halliks. Joten meillä körbi ruuna, jota kutsutaan Aapoksi. Piste ja tarinan loppu (paitsi että jos joku tietää, niin voisi vaikka kertoa…)
Hevoset ovat laumaeläimiä, ja niitä suositellaan aina olevan vähintään kaksi. Minulla on ollut pitkään omat epäilyni tuon suosituksen yleispätevyydestä ja olen (lyhyen) hevoshistoriani aikana nähnyt enemmän haittaa laumassa pitämisestä kuin etuja. Nimittäin ne (muutama) tietämäni yksinäinen ovat olleet aika tyytyväisiä elämäänsä, kun taasen aika moni laumahevonen on täysin kyvytön toimimaan yksinään. En ala tuosta vääntämään, mutta saipahan Ronja nyt kaverin ja Aapo pomon itselleen.
Kahden päivän jälkeen on hiukan turhaa vetää mitään johtopäätöksiä siitä kuinka hyvin 4v ruunan ja 11v tamman toisiinsa tottuminen ja lauman muodostaminen kehittyy. Sanotaan näin: molemmat ovat hengissä, ehjiä ja on pahuksen hyvä, että Ronja on pienisuuri shettis, jolla ei ole kenkiä. Pelkällä kaviolla potkiminen ei aiheuta niin suurta ongelmaa kuin nyrkkiraudalla, kengillä, mätkiminen. Useimmiten Ronja osoittaa mieltään ja rei’ittää ilmaa, mutta pari latausta on tullu maaliin. Nyt uskon, että hevonen on tosiaankin tarkka potkuissaan.
Siinä, että vanhempi tamma laittaa keskenkasvuisen ruunan ruotuun ja näyttää sille missä kuljetaan, miten kuljetaan, minne paskotaan ja missä saa seistä sekä kenen ruokia täällä oikeastaan on, ei ole mitään uutta. Ilmeisesti tutustuttaminen meni kuitenkin kohtuullisen ongelmitta, mutta aika kaukana ollaan disney-yhtiöiden, japanilaisen mangan ja muiden yhtä luotettavien eläindokumenttien antamasta kuvasta, jossa haistellaan, moikataan ja sitten juosta silkasta riemusta harja hulmuten. Juoksivat ne pariin otteeseen – Aapo edellä ja Ronja perässä korvat luimussa häntä heiluen.
Ronja on huomattavan leimaantunut ihmisiin. Sillä ei ole mitään tarvetta saada paikalle toista hevosta, joka syö sen ruuat. Aapo on kasvanut varmaan jossain 50 hevosen laumassa, joten sille yksi tympeä vanhempi shettistamma on varmasti sellaista lifestylen downgradeusta. Mutta uskalla silti väittää, että sille riittää huomattavan hyvin, että on jotain puuhaa, näperrettävää ja ihmeteltävää, eikä hevoslauma ole varsalle – sellainenhan 4v vielä on – niin tärkeä jos laumassa ei ole muita samanikäisiä ruunia.
Kun Aapo talutettiin tarhaan, niin sen ensimmäinen reaktio oli minusta mielenkiintoinen. Se meni minun ja Minnan taakse. Olimme siis sen laumaa, ja se oletti, että me hoidamme vieraan pois. Myöhemmin se sitten pitikin huolen, että Aapo ei tullut liian lähelle meitä – eikä sitä itseään. Tai edes vesiämpäriä. Ihmiset voivat tarjota vieraille kahvia, mutta tarhassa ei näämmä tunneta sanoja kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus.
Tein kuulemma yhden virheen. Kun jossain välissä Ronja tuli luokse korvat luimussa ja änki pään kainaloon, niin rapsutukseni taisi ollakin palkka siitä, että murjotetaan ja ollaan huonolla tuulella – varsinkin kun se tuli lähes välittömästi sen jälkeen, kun Aapo oli taas kyörätty kauemmas.
Heinistä ei kuitenkaan riidelty. Ei ahne poni ehtinyt. Ronjalla oli liian kiire syödä ennen kuin uusi tulokas veisi kaiken. Pariin otteeseen meinasi tulla sellainen Kaunotar ja Kulkuri kohtaus, kun kumpikin söivät samaa heinätuppoa.
Tänään, toisena päivänä, kaksi minua kiinnostavaa juttua.
Ensimmäinen oli, että ponit kävelivät todella pitkään peräkkäin ympäri hiekkatarhaa. Ronja uskollisena omille kiemurteleville poluilleen ja Aapo tuli muutaman metrin perässä samaa tahtia pää keikkuen astuen lähes samoihin jalanjälkiin – kuvainnollisesti siis, muutoinhan Aapon olisi tarvinnut sipsutella. Aapolle näytettiin muutama asia. Kuka kulkee edellä, missä kuljetaan ja kertauksen vuoksi: jos moisen pallittoman pikkujätkän on tänne jäätävä, niin parempi oppia kertalaakista missä kulmassa täällä on vessa.
Toinen oli Ronjan käyttäytyminen minun kanssani. Näämmä jokainen kerta, kun tapahtuu jotain laumajärjestystä muuttavaa, niin tuon perhanan pikkutamman on pakko kokeilla, että kuka tänään on pomo. Vanhaa tuttua tönimistä ja päin kävelyä – en minä niihin enää lankea. Se jäi pariin kokeiluun, vaikka Ronja ilmiselvästi oli muutoin kohtuullisen huonolla tuulella. Mutta Ronja parkkeerasi poikittain minun eteeni ja muistutteli Aapolle aika ajoin, että edes katsominen ei ole aina sallittua. Minna sen sijaan sai hyöriä vapaasti.
Ronja siis on eräällä tavalla merkannut minut. Helpottaa Minnan puuhailua oman hevosensa kanssa. Nyt en vaan tiedä, että onko moinen Ronjan ja minun välillä hyvä vai huono asia, tai jotain mikä vain on.
Noiden kahden ponin käyttäytyminen ja viestintä on opettanut muutamassa tunnissa huomattavan paljon hevosten käyttäytymisestä ja elekielestä. Jahka tilanne (toivottavasti) tasapainottuu ajan myötä, niin olisi kiva nähdä mitä tapahtuu kun laumaan lyödäänkin kolmas vieras hevonen – tamma tai ruuna, ja onko sille merkitystä. Mutta nykyarjen suhteen kuulemma aika auttaa. Nämä ”toipuivat” muutamassa tunnissa tilaan, joka osalle vaatii viikkoa, ja tänään oltiin jo siinä pisteessä, mikä vie joskus kaksi viikkoa.
Se on kuitenkin hyvä, että kumpikaan poneista saapuessaan eivät olleen milläänsänäkään ruuan ja veden vaihtumisesta. Aapo oli eilen hetken aikaa sitä mieltä, että noinkohan meidän vesi on juomakelpoista, koska väri ja haju ovat aivan vääriä – mutta sen hetken jälkeen sitten onkin lipitetty jo useita litroja.
Aapo on muutoin ilmeisen normaali ikänsä, sukupuolensa(puolettomuutensa) ja rotunsa edustaja. Pipo kiinnostaa, huppu kiinnostaa, hihat kiinnostaa, hupun nyörit kiinnostaa, talikko kiinnostaa, kottikärryt kiinnostaa, katon suojana ollut ja tuulen heittämä pressunpalanen kiinnostaa, korvat kiinnostaa… Ja aina kun kiinnostaa, niin se täytyisi saada suuhun. Ja jos hiukan rapsutat, niin ehti tulee etuhammasta milloin käsivarteen, milloin omaan rintaan.
Ihan kiva tapaus, ei siitä vielä pysty enempää sanomaan. Ratsastamisesta ei vielä tiedä mitään, sillä ei ole ehditty kokeilemaan. Mutta on tässä aikaa – monen monta vuotta.
Liittyvät kuvat:
