Laidunkausi on ohi ja kavioeläimet ovat joutuneet viettämään aikaa alle puolessa hehtaarissa kuivan heinän kanssa. Koska ilma oli kaunis ja poneille alkoi kertyä ns. paskavirtaa (ja ihan ilman kauraa), niin päästin ne viettämään iltaa laitumelle.
Jos talouteen tulee uusi ihminen tai eläin. niin ensiksi totutellaan ja opetellaan, ja siitä jatkuu varsinainen kuherruskuukausi. Yksilöstä, ja jossain määrin myös eläinlajista, riippuu kauanko kuherruskuukausi kestää. Arkeen siirtymisen tunnistaa ensimmäisistä skismoista, riidoista ja vääntämisistä. Vieraskoreus haihtuu ja aletaan etsimään pelisääntöjä.
En ole muutamaan kertaan päässyt tunnille. Perheen työvuorot tekevät kiusaa, ja suoraan sanottuna ei ilmatkaan ole olleet intoa herättäviä. Ehkä intoa laskee myös kiukutteleva selkä. Ehkä silti pitäisi kivuta kyytiin, mutta tunnit eivät kuitenkaan ole aivan ilmaisia, joten ei niitä kertoja viitsisi tuhlatakaan. Joten olen tyytynyt leikkimään tallipoikaa perheen naisväen ponien kanssa. Leikkiminen on oli aivan harkittu termi, sillä ei tässä minkäänlaisesta ammattitaidosta tai osaamisesta tarvitse puhua.
Projekti, jota on rakennettu kuin sitä yhtä kuuluisaa kirkkoa, tuli vihdoin ja viimein päätökseen. Aapo paukahti eilen aamupäivällä pihaan melkoisen ison hevoskuljetuksen kyydistä. On noilla aidoilla kilparatsastajilla hulppeat pelit. Joko palkintorahojen on oltava kovat, sponsorointi hyvää tai suvulla pääomaa – vanhaa tai uutta, ei väliä. Poni tuli lankonkia alas viidessä sekunnissa ja kuulemma lastaus oli mennyt aivan yhtä helposti. Jotain hyvää, sillä vastahankaisesti kyytiin menevät ovat rasittavia ja jopa vaarallisia niin itselleen, ihmisille kuin kalustollekin.
Viime torstain ratsastustunnin arviointi tulee hieman myöhässä. Kuten arvata saattaa, niin syyt ovat tutut. Tunnilla ei ilmaantunut mitään uutta, tallilla ei herännyt mitään maatamullistavia ajatuksia, tuntemuksia tai ihmettelyjä ja on ollut hiukan muuta tekemistä. Mutta hoidetaan päivitys nyt alta pois, niin saa pidettyä yllä määrätyn jatkuvuuden. Tai ainakin illuusion jatkuvuudesta. Otsikointi itse asiassa kertoo jo kaiken oleellisen eli vanhaa jo niin monta kertaa puitua linjaa jatketaan. Välillä tulee sellainen olo, että otsikoksi riittäisi ”kts. edellinen postaus”.
