Viime torstain ratsastustunnin arviointi tulee hieman myöhässä. Kuten arvata saattaa, niin syyt ovat tutut. Tunnilla ei ilmaantunut mitään uutta, tallilla ei herännyt mitään maatamullistavia ajatuksia, tuntemuksia tai ihmettelyjä ja on ollut hiukan muuta tekemistä. Mutta hoidetaan päivitys nyt alta pois, niin saa pidettyä yllä määrätyn jatkuvuuden. Tai ainakin illuusion jatkuvuudesta. Otsikointi itse asiassa kertoo jo kaiken oleellisen eli vanhaa jo niin monta kertaa puitua linjaa jatketaan. Välillä tulee sellainen olo, että otsikoksi riittäisi ”kts. edellinen postaus”.
Alla taas kerran sama vanha tuttu ruunaherra. Tallilla on vain kolme minulle ylipäätään korkeudesta sopivaa hevosta ja niistäkin kaksi on kuitenkin jonkin verrankin hieman liian matalia tammoja. Pitäisi varmaan vihjaista, että ehkä minun pitäisi niilläkin ratsastaa välillä, mutta ne tuppaavat menemään yleensä samojen tuntien rouville – toki hevosten kierrättäminen onnistuisi. Tosin ongelmaksi muodostuisivat satulat, jotka ovat tammoilla aivan liian ahtaita minun persaukselleni. Olen jo jonkun aikaa pohtinut, että pitäisikö hankkia oma satula ja/tai käydä silloin tällöin jollain muulla tallilla. Mutta kumpikin on aivan turhia säätöjä niin kauan kun perusta ei toimi ja oma kroppa kiukuttelee. Vaikka ratsastus täydellistä varusteurheilua onkin, niin ei vehkeillä omia puutteita suuremmin saa korjattua.
Hevoset on siirretty isommille laitumille, ja oma polle oli tietysti viimeisessä ja lauma – tietysti – majaili kauimmaisessa nurkassa. Joten muistiin itselle: ratsastuskenkiä järkevämmät jalkineet mukaan seuraavaksi, jos joutuu hevosta hakemaan pidemmän matkan päästä.
Minulle tuli noudossa hiki, eikä se johtunut kävelymatkasta. Laitumien teko ja siirto oli kesken, joka aiheutti mielenkiintoisen tilanteen. Niin mielenkiintoisen, että sain tallilla sääliviä katseita ja vinkin olla edes yrittämättä yksin. Koska hevoset ovat laitumella, niin ne ovat isommissa laumoissa. Tammoja useampi ja pomona yksi ruuna. Minun ruunani laumaan oli yritetty yhtä nuorta oria, joka ei tietystikään onnistunut, joten se oli yhden toisen kanssa omalla laitumellaan. Vaan kun ruunan laumaan ja laitumelle pääsi vain tämän oriin laitumen kautta… Minna tuli mukaan turvallisuusmieheksi ja yksi tallitytöistä hakemaan erästä tammaa.
Tammalaumansa omistavan ruunan kuljettaminen kilpailevan nuoren oriin laitumen poikki oli sellaista helvetin pyörimistä ja painimista, että ilmoitin, että oli tasan viimeinen kerta kun sen tein. No, jotkut muutkin olivat sitä mieltä, että minun tietotaidollani ja kokemuksellani en olisi saanut tuohon kuljetukseen lähteä – minulla kun ei ollut hajuakaan mitä tehdä. Hengissä, mutta hikisenä sieltä selvittiin, kun Minna kyöräsi oria kauemmas ja tammaa vedettiin poikien väliin – minä sitten olin siinä keskellä pyörivän ruunan kanssa.
Paskat pallien vienti oriita rauhoita tai maskuliinista käytöstä alenna. Tai sitten oriit olisivat aivan hulluja.
Lyhyenä summauksena riittävästi varmaan kertoo se, että Minna ilmoitti, että määrätyt johtajuusongelmat tulevat jatkumaan ratsastustunneilla, jos annan pollen kohdella minua kuin nuorta hevosta. Lohduttavaa. En nimittäin vieläkään tiedä mitä olisi pitänyt tehdä. Koirat on niin paljon helpompia.
Harjaaminen jäi harjan näyttämiseksi ja satulointi vei tolkuttomasti aikaa. Olin (taas) hiestä märkä. Ruunan perkele metelöi ja pyöri kuin mieletön boksissaan. Minua ei oltukaan pitkiin aikoihin ryntätty boksin seinää vastaan. Kun minua aloitettiin koputtelemaan etujaloille (tosin ei siinä voimaa ollut takana), niin minulla rehellisesti sanottuna paloi käämit – se oli eräällä tavalla viimeinen pisara. Ei liene tarpeen vääntää rautalankaa, mutta minäkin osun etujalkoihin, eturintaan (varsinkin niihin kuoppiin) ja olen ennenkin katsellut minulle kiukuttelevaa eläintä silmistä silmiin.
Kysyin mistä ihmeestä oikein oli kysymys. Nimittäin vähän joka puolella hirnuttiin ja metelöitiin. Kyse oli kuulemma vain siitä, että ne oli siirretty noille laitumille ja laumajärjestys oli muuttunut. Ei siis sen kummallisemmasta. No, minulle se oli kummallista.
Jouduin taluttaessani ruunan pirulaista kentälle tietoisesti ja melkoisilla henkisillä ponnistuksilla laskemaan adrenaliinitasot ja rauhoittamaan itseni. Vaikka ratsastaa en osaakaan, niin palon minulla on perustietoa ja -taitoa hevosista, että minulla ei ollut harhakäsityksiä tunnin onnistumismahdollisuuksista jos olisin kiivennyt siinä mielentilassa selkään. Sen verran kuitenkin taisi olla kyrpiintymistä jäljellä, että lähtiessäni kipuamaan selkään, niin ruuna ei yrittänyt kuin millin peruuttaa alta pois – taisi huomata, että nyt ja tässä ei ole oikea aika moiseen pelleilyyn. Jalustimet ristiin selälle ja kierros kentällä käyntiä pitkillä ohjilla, niin taidettiin rauhoittua kumpikin. Ainakin kohtuullisen aikaisin tunnin kuluessa siirryttiin vanhaan tuttuun puuhaan: ruuna imeskelee ensin kengän kärkeä, jonka jälkeen rapsuttelin sitä samalla kengänkärjellä poskesta ja silmän takaa.
Tunti oli perusasioita. Lämmittelyn jälkeen rata pituussuuntaan leikkaa laukassa ja pitkällä syrjällä alas raviin. Ideana siis vaihtaa laukan suuntaa joka kierrolla ja optimina keskittyä kääntymisiin. Sain laukan aina nousemaan, joten ne ongelmat ovat jo vanhoja. Tai siis ”aina” tarkoittaa tässä joka kerta kun hevonen sai ylipäätään sellaiset avut, että sillä oli joku aavistus että laukkaa haettaisiin. Minulla nimittäin tasapaino heikkenee koko ajan.
Ihan alussa minulle alettiin jossain vaiheessa vihjailemaan, että jalat krampissa hevosta ei tarvitse puristaa. Sitten muistutettiin, että polvilla hevosen puristaminen ei ole pitkässä juoksussa (hauska ilmaisu) järkevin ratkaisu. Lopputulos on sitten tainnut olla, että en oikeastaan tue jaloilla enää ollenkaan ja pohkeet ovat peräti irti hevosesta koko ajan. Siihen kun ynnätään itse asiassa koko ajan paheneva lantion ongelma, niin nyt on tosiaan vain ajan kysymys, että kellahdan kumoon hiekalle – eikä se tule tapahtumaan laukassa tai hyppimisessä, se tapahtuu harjoitusravissa tehtävässä kulmassa.
Jotain tarttis siis varmaan tehdä. Muutakin kuin vain istua koneen äärellä.
Tunnin onnistumisindeksiksi varmaan riittää se, että jälkeenpäin Minna taputti olkapäälle ja totesi lohduttavalla äänellä, että olin ihan paska. Paska pitää tässä tapauksessa sisällään mm.
- kykenemättömyyden istua suorassa
- jämähtäneen lantion
- jalkojen heilumisen eli pohkeet(kaan) ei ole lähelläkään hevosta
- laiskuuden
- kuuntelemattomuuden eli tein työtä käskettyä vasta kun siitä oli huomautettu jotain viisi kertaa
Ratsastus on hieno laji. Ylihuomenna uudestaan.