Suhdetoimintaa

  • Artikkelin kirjoittaja:
  • Artikkeli julkaistu:3.12.2013
  • Artikkelia viimeksi muokattu:3.12.2013
  • Artikkelin kategoria:Ajatuksia

Joku joskus jossain – olisikohan ollut kotona – sanoi, että hevoset suhtautuvat ihmisiin eri tavalla. Paskalinko, jota myös tallipojaksi kutsutaan, saa ylimielisempää kohtelua hevoselta kuin ratsastaja. Kotioloissa nuo saattavat olla sama ihminen, mutta ei läheskään aina. Syynä on se, että paskalinko tuo usein ruuat, tuo vedet ja siivoaa. Hän on siis selvästi palvelusväkeä. Tallipoika (ei sukupuolisidonnaisena terminä) harvemmin suuremmin vaatii yhtään mitään, riittää että polle on poissa jaloista. Ratsastaja on taasen henkilö, joka liikuttaa, jopa harjaa ja vaatii tapoja sekä käytöstä. Mikä tärkeintä, hän myös kiittää. Hevosen tottelevaisuus, kunnioitus ja jopa nöyryys kohdistuu siten häneen, joka vaatii, mutta ei koskaan ruokinta-automaattiin.

Olen harjoitellut muutaman päivän väistämistä ja pakittamista Aapon kanssa. Siis niin päin, että hevonen väistää ja laittaa ärrän silmään, en minä – valitettavasti alkupäivinä niinkin pääsi tapahtumaan. Valitettavasti siksi, että Aapo veti välittömästi väärät johtopäätökset asemastaan ja varsinkin minun asemastani. Mielenkiintoista, että ihmisen puolelta yksikin puolen sekunnin virheliike vaatii kymmenkertaisesti enemmän aikaa ja vaivaa korjautuakseen. Varsinkin jos vastassa on hieman itseensä liikaa luottava nuori ruuna – varmasti sama pätee tammoihinkin – jolta kaikesta huolimatta on vielä kokemusköyhä niin opittujen asioiden, ihmisten kuin ylipäätään maailman suhteen.

Alussa onnistuin jopa palkitsemaan epätoivottavasta käytöksestä. Olin tolkuttanut itselleni, että hevosen töykeä, joskus jopa aggressiivinen, käytös pohjaa aina epävarmuuteen sekä epäluuloon, joiden kummankin peruskivi on pelossa. Hieman vaikea yhtälö minulle, joka en ole työskennellyt pakoeläinten kanssa, ja joka on törmännyt koirissa paikoin puhtaaseen aggressioon (kyllä pehmeät luomukouluttajat, puhdasta aggreakin on) tai vaativaan dominanssiin. Hevosten kanssa joutuisin kääntämään monetkin asiat päinvastoin. Kun Aapo tuli luokse pää ylempänä, painoi rinnan kiinni minuun ja painoi korvat takana, niin kyseessä ei ollut halu tutustua hiukan epävarmana, eikä oikea reaktio tuossa ollut palkita käyttäytymistä ensin rapsuttamalla ja sitten väistymällä.

Noita alkuaikojen virheitä on nyt korjailtu. Menee jo kohtuullisen hyvin. Etuhampaat pysyvä kurissa, siis hevosen, päin ei kävellä ja Aapo väistää sekä peruuttaa. Ei aivan salamana, ja välillä tarvitaan pientä painetta, mutta kuitenkin. En aivan tarkkaan tiedä kuinka suurta henkilökohtaista tilaa minulla on ”lupa” vaatia, mutta olen vetänyt itselleni sopivan ns. näkymättömän rajan ympärilleni ja siitä pidän kiinni. Siis liikkuessani ja tehdessäni töitä, seurusteluhetket ovat hieman eri asia – silloin saa tulla lähemmäs.

Torkkuhetkien aikana Ronja hakee suojaa Aapon takaa. Ei niinkään susia ja muita metsänpetoja vastaan, vaan lähinnä tuulelta. Silti on hassua panna merkille, että niiden keskinäinen asento kuitenkin aina kattaa molempien näkökentän sokeat pisteet. Ronja on aika usein Aapon toisen takajalan kohdalla ja se tukee kevyesti omaan otsaansa ja turpaansa Aapon reittä vastaan. Koskettaa juuri ja juuri, ei enempää. Ihmettelin sitä Minnalle. Jos haluaa tukea päätään nukkuessaan, niin miksi ei sitten nojaisi kunnolla. Vastaus oli, että moinen käytös tulkittaisiin erittäin töykeäksi. Otin siis saman linjan Aapon kanssa. Hipoen ja kevyesti saa koskettaa, jos se minulle sopii, mutta hiemankaan kovempi paine aiheuttaa välittömän reaktion. Minusta tuntuu, että se on toiminut.

Tänään siivottuani tallit en päässyt kottikärryjen kanssa ulos. Aapo oli parkkeerannut itsensä oven eteen ja iso perse sekä mustan harmaan ruskean kirjava häntä oli hienona koristeena siinä mistä halusin kulkea. Kevyt läppäisy ei aiheuttanut mitään muuta kuin toisen takajalan kevennyksen. Kovempi kehottava tönäisy kottikärryillä kintereeseen ei edes heilauttanut ponia. Kun talikon piikit paukahtivat perkeleen kera persuksille, niin vihdoin tuli reaktiota. Joku pehmeämpiä arvoja kannattava olisi varmaan viettänyt aamupäivänsä niksutellen ja naksutellen yrittäen samalla pohtia miten antaa porkkanaa palkaksi kun hevonen vihdoin ja viimein suvaitsee väistyä, mutta minä kannatan suorempaa toimintaa moisessa. Aapo ei muuten suuremmin pidä palaverejä Ronjan kanssa heinätukoista. Tai pitää se, mutta ne ovat enemmänkin malli YT-kokoukset teollisuudessa: vaatimus ja puraisu persuksista, isommalla ja ilkeämmällä on aina voiman myötä myös oikeutus takanaan.

Nähdäkseni Aapo ei suuremmin kärsinyt henkisesti moisesta väkivallasta. Se väistyi myöhemminkin kottikärryjen edestä hyvinkin kauniisti ja suurimman osan aikaa tarhasiivouksessa se maleksi selkäni takana missä kuuluukin. Olimme varmaan hieno jono – minä, Aapo ja Ronja viimeisenä. Mutta jos kaikki seuraavat johtajaa, niin mihin asemaan nouseekaan hevosen lantaa puolillaan oleva kottikärry silloin?

Ronja ei saa tulla lähelleni. Muutaman metrin etäisyys on hyväksyttävä, varsinkin jos turpa osoittaa päinvastaiseen suuntaan, mutta jos tamma erehtyy hiukankaan lähemmäs, niin alkaa piirileikki: mennään minun (ja pomokottikärryjen) ympäri Ronja edellä ja Aapo perässä kaula pitkänä yrittäen näykkiä Ronjan kupeita ja lanteita. Tylsää tuossa on se, että Aapon tulon myötä Ronjan halukkuus seurustella ihmisen kanssa on mennyt lähes nollaan, eikä se juttele enää. Olen edelleenkin sitä mieltä, että vaikka suurin osa päivästä menee sopuisasti ja ne torkkuvat vierekkäin tai ristikkäin, niin yhteiselo lajikaverin kanssa ei ole Ronjalle paras vaihtoehto.

Kun olin saanut kaikki siivoukset hoidettua, ja Aapo torkkui tarhan toisessa päässä, niin pidin pienen sosiaalisen tuokion Ronjan kanssa. Hetken kuluttua se alkoi taas tutumpaan tapaan penkoa taskuja, hihoja, vetoketjua… Siitä sai jopa ulos muutaman hörähdyksen. Koska asiat kannattaa lopettaa kun on kivaa (paikoin aivan höpö koulutusneuvo, mutta toki työssä pätee), niin viimeinen taputus otsatukkaan, käännös ja tuuppaamaan kotikärryjä pois tarhasta. Samalla hetkellä tuli ensin kevyt tönäisy ristiselkään ja välittömästi perään etuhampaista persuksille.

Sen siitä saa palkaksi kun yrittää olla kiva. Nyt yritän keksiä, että mikä tilanteessa laukaisi moisen alistusreaktion – pelko ei todellakaan ole oikea vastaus tällä kertaa. Elämää nähnyt ja ihmisiin tottunut toisella kymmenellä oleva shettistamma ei moisessa tilanteessa pelkää – vaatia kylläkin voi.

On tässä oppimista. Mutta jopa päivä jotain uutta. Tämän päivän varsinainen oppi oli, että älä helvetissä koskaan sano vuono- ja issikkaihmisille, että heillä on poneja. Eivät tykkää. Poneja se silti ovat, niin ulkomuodoltaan kuin käyttäytymiseltään. Mahdoinkohan juuri nyt allekirjoittaa oman (virtuaalisen) kuolemantuomioni?

Liittyvät kuvat: