Jääkiakko on hiano laji
Koko sosiaalinen media on täynnä ihmettelyä ja kiukuttelua Tampereen itsenäisyyspäivän mellakoinnista. Jonkin verran olen törmännyt ymmärtäviin ja positiivisiin kannanottoihinkin. Puhutaan syvien kansanosien kärsimyksen täyttymyksestä ja luokkataistelusta. Jos on hiukankaan ikää, niin tuo retoriikka on tuttua, ja edelleenkin yhtä huttua. Hassuinta tässä on se, että tamperelaiset jaksavat jatkuvasti muistuttaa, että mellakoitsijoista pahimmat olivat muualta kuin Tampereelta. Nyt sitten jännätään, että olivatko ne peräti Nokialta vai ehkä Ylöjärveltä asti – vai joko nekin ovat Tamperetta. Turkulaiset eivät sinne ole tulleet, kun eivät olisi löytäneet perille – Auran rannoilla on Manse leikattu jo aikoja sitten koulukartoista tai mustattu. Minusta asuinpaikat ovat kuitenkin aika toissijaista, koska Turku/Tampere väännöstä huolimatta asuinpaikka ei merkitse mitään. Paitsi ehkä jos asuu Uudessakaupungissa.
Hevonen on parhaimmillaan (pahimmillaan?) hirveä isompi eläin. Siksi olisi syytä näkyä liikenteessä, ja varsinkin jos maastoilee pimeällä maaseudulla. Yksi syy näkyvyyteen on myös hirvenmetsästysaika. En tiedä onko ratsua koskaan ammuttu hirvenä, mutta kerta se ensimmäinen. Heijastimia ei ole koskaan liikaa, asia jonka soisi jalankulkijoidenkin muistavan. Melkoisen useat ratsastajat muistavat kypärän, vaikka satula, jalustimet ja kuolaimet unohtuisivatkin luonnollisuuden nimissä – kaipa heillä sitten luotettava hallinta on muutoin eläimeensä. Juu tiedän, ei rautakaan hallintaa tuo ja satulastakin on kuoltu. Mutta turhan usein näkee valokuvia hellyttävästä ratsastusreissusta maastossa sen elämää suuremman kaverin kanssa, eikä heijastimen heijastinta ole missään. Mikäpä siinä jos ratsastaa vain omalla pellolla tai pihalla, mutta jo lyhytkin tiellä poikkeaminen on peruste käyttää kirkkaita ja heijastavia värejä. Ei se hevonen siitä loukkaannu ja hittojako hölmöstä ulkonäöstäkään – kuka siellä metsässä ihmettelee.
