Ruunapelleilyä
Se oli sitten ratsastustunti taas. Mitäpä tuosta… Opin kuinka lujaa ruunaa saa ottaa, kun se on vakaasti mielipuolta, että ihminen ei ole edes hidaste, jos haluaa karsinasta pois ja sen voi mielin määrin runtata karsinan seinää vastaan. Kävi pojunpuoli hiukan iloisilla fiiliksillä, koska naapurissa oli varsottu viime yönä. Hivenen ehkä vaikutti, että oli kuulemma ollut hivenen vajaalla liikuttamisella jonkun aikaa. En olisi muuten uskonut, että vaikka takajalka on ylhäällä, niin saman puolen reidellä pystyy paukauttamaan päähän tavallisen lujaa. Olisin siinä vaiheessa halunnut iskeä kaviokoukun palleihin, mutta turhaa huitomista se olisi ollut ruunan kanssa. Sen verran koville laittoi kuitenkin aloittelevan papparatsastajan, että ensimmäistä kertaa en saanut hevosta satuloitua yksin – edes riimulla kaltereihin sitominen ei auttanut. Olin hiestä märkä – eikä harjaaminen, kaviot, satulointi ja kuolaimet yleensä niin ylirasittavaa ole ollut. Oudon paljon muuten sattuu, kun hevonen seisahtaa varpaiden päälle ja killittää samalla suoraan silmiin ilman aikomustakaan siirtää jalkaansa. Mainitsiko joku sanan dominanssi…