Minulla oli kolme syytä aloittaa ratsastaminen. Voi olla, että ajan myötä keksin niitä lisää aina sen mukaan mikä on tarpeeni selitellä.
- selkä- ja hartiakivut
- muut perheessä ratsasti, enkä tiennyt mitä he tekevät
- oppia jotain aivan uutta
Neljäs, mutta ei ehkä kantavin syy, oli että pelkään hevosia. Kammoan niitä. Epäluotettavia, ihmistä suurempia ja vahvempia elukoita. Mahdottomia lukea, niiden päähänpistoja ei kykene ennakoimaan. Pelosta on mahdollista päästä eroon siedätyshoidolla, jos mikä onkaan parempaa siedätystä kuin alistaa pedon kohde; pakottaa se ruotuun, muotoon ja omaan tahtoon.
Video on talvisen aherruksen jälkeen lopputulos siitä, mihin kymmenellä kerralla pääsee ilman mitään perustaitoja ja peläten koko puuhaa. Kuka tahansa pikkulikka olisi päässyt samalle vaativuustasolle kolmannella kerralla, mutta heillä ei olekaan tajua omasta kuolevaisuudesta, nelipistehalvauksen mahdollisuudesta ja terveydenhoidon kalleudesta. Sen sijaan suurin osa keski-ikäisistä rouvista ei pääse viidessäkään vuodessa minua paremmalle tasolle, ellei heillä ole poikkeuksellisen korkea motivaatio. Masentavaa varmaan, sillä minäkään en osaa yhtään mitään.
Olenko ilkeä? Aivan varmasti. Mutta en lähelläkään niin ilkeä kuin itseäni kohtaan. Todisteeksi siitä kopioin alku-urani naamakirjapäivitykset yhteen paikkaan.
Ei ole ratsastaminen valkoisen miehen puuhaa. Aivan mahdotonta, ei sitä opi koskaan. Todella masentavaa kun pakeneva ruohonsyöjä vetää luomakunnan kruunua täysin 5-0
Neljäs kerta hevoisen selässä, ja eri luupää tällä kertaa. Opin tänään enemmän kuin kolmella ekalla kerralla yhteensä (mikä sekään ei tietysti ole paljon). Mutta en olisi koskaan uskonut sanovani tätä: tarvitsen isomman hevosen. Ja omat ratsastushousut – mutta ei valkoisia.
Taisi olla kahdeksas kerta selässä. Siis hevosen. Nyt kun en pelkää enää ravata, niin se hemmetin meetvursti ei ravaa. Mutta ensimmäinen koulu- ja esterata suoritettu. Seuraavaksi jotain haastavampaa, niin kuin vasikoiden lassoamista?
Mää ravasin aika pitkän pätkän tänään. Ja laukkasin. Mutta aika paljon lyhyemmän matkan. Kun se suora oli niin lyhyt, kenttä oli jäinen ja mutka oli jyrkkä. Menin kuitenkin, hiukan. Ja vakuutin itselleni että minä sen laukkaan nostin, että yhtään ei vaikuttanut että kaverikin laukkasi ja Minna karjui laukkaa keskellä kenttää.
Minna huusi sen takia kun se oli opettajana tänään. Intissä karjuttiin koko ajan että Lehtonen tahtiin. Tänään karjuttiin koko ajan että Lehtonen uralle. Millä hemmetillä sinne pääsee kun ei ehdi ohjaamaan – kun saa kantapäät alas, selän suoraksi, kyynärpäät kylkeä vasten ja nyrkit alas, niin se heppahan on ehtinyt mennä jo vaikka minne. Eli sain yksinäni toisen hevosen kanssa ruuhkan aikaiseksi kentällä. Saavutus sekin.
Mutta se laukka oli aika jännä, siis istua. Sitä vois kokeilla joskus toistekin, mutta mielellään hiekalla. Enkä edelleenkään osaa keventää ravissa, mutta ymmärtäväinen ope antoi mun mennä koko tunnin harjoitusravia – paitsi tietenkin laukan ajan, josta suurimman osan aikaa mä ravasin. Kun on kuulemma ihan turhaa hakata hevosen selkää romuksi vaan että mä ehkä oppeisin keventämään.
Sanoinko mä jo, että se laukka oli aika jännän oloinen istua.
Heppa oli eri kuin ennen. Siinä oli jarrut suurimman osan aikaa ja se kääntyikin. Ihan kiva tapaus, vaikka varastikin karvalakin, osasi aukaista vetosolmut, yritti kävellä pilttuusta yli ja sylki vedet silmille. Ymmärtäähän sen, että ei hevonen tiedä onko se heppa vai laama.10 kertaa täynnä ja loppuarvostelu. Ei tullu ehtolaiskurssia. Tuli ratsastuksen alkeiden tukiopetusta. Niin kuin että mikä helvetti on johtava mikä-se-olikaan. Ja missä mitoissa ohjat kuuluisi olla. Kevennystä harjoiteltiin ja ympyrää mentiin. Paitsi silloin kun se koni ei halunnut, sillä ei ollut paras mahdollinen päivä. Seuraavaksi pitäis varmaan opetella että miten pollea kyykytetään…
Positiivista taasen oli se, että kun olen koko ajan kiukutellut, että tulee paikoin tunne että se hevonen lähtee alta varsinkin kulmissa, niin ei se ihan puhdasta kuvittelua ole ollut, koska Minnallekin tuli paikoin sama fiilis. Hassua.
Mutta pakko antaa periksi. Voi olla että menee vielä ainakin pari kertaa ennen kuin lassoan vasikan laukasta.
Hauskaa oli sekin, että kun Minna lämmitteli mulle sen ponin (täyden palvelun tunti) niin väsähti hänkin. Mutta muutoin meikäläisen maitohappoehkäisy toimi melkoisen hyvin. Tai sitten tuo kylmä viina ja tihkusade auttoi…Ratsastus on hieno laji. Hyvin urheilullinen. Tänään mentiin jotain hemmetin kolmi-pujottelu-kaarto-shydeemiä – sillä oli oikeasti hieno nimi, jota en muista. Käynnistä raviin ja laukkaan ja taas alas. Todella hieno A-tason liike. Sopiva mulle.
Paitsi että ohjaus oli kadoksissa aika usein, laukannostot päätti heppa – mä sain sentään aika usein päättää koska ravattiin. Mutta muuten oli aika hauskaa ja ehdin jopa hetken luulla että olen oppinutkin jotain.
Paitsi että Minna kuvasi hiukan. En ole ennen tiennytkään, että on mahdollista tuntea myötähäpeää itseään kohtaan. Hyvä puoli taasen oli se, että turhat luulot karisi. Paskat ne mitään karissut – ne romahti korkealta ja lujaa 😉
Hyvä puoli oli se, että nyt selkisi taas hiukan että missä mättää. Meikäläisen jalkojen vissiin kuuluisi olla jossain muualla kuin hevosen lapojen kohdalla, ohjilla ei vissiin kuuluisi tempoa puolta metriä hevosen kaulan yli ja kun luulee istuvansa ylikorostetun suorana eli oikeastaan takakenossa, niin aidosti ollessaan vain 30 asteen etukenossa, niin tiukempi arvostelija voisi ehkä väittää, että ryhdissä oli jotain sanomista. Ja ehkä ne kantapäätkin saisi aidosti olla alas eikä vaan luulla niin.
Positiivista oli se, että länkkärileffoissa laukataan, niin tyypit istuu einen sivuttain ja jalat heiluu kuin… No, sanotaan vaikka että kuin heinänteossa. Joo, niin mullakin.
Tästä onkin tulossa pidempi ja kivikkoisempi reissu kuin luulin. Mutta miksi ihmeessä sivusta ne ravivauhdit ei ole reipasta kävelyvauhtia kummoisempia, mutta selässä se tuntuu melkoiselta haipakalta?