Olin jossain vaiheessa aika ylpeä itsestäni kun menin ravia ja jopa pätkän laukkaa ilman jalustimia. Tunsin yhden kerran lähes ylivoimaisuutta muita kohtaan kun menin ravia löysillä ohjilla ja ohjaus onnistui istunnalla (tai niin heppa antoi minun kuvitella). Kun onnistuin saamaan aikaiseksi jotain, joka etäisesti muistutti pohkeenväistöä, niin olin valmis lähtemään kouluratsastuksen SM-tasolle ihan millä tahansa ohjelmalla.
Minna oli Oulussa kisaamassa koirien kanssa pitkän viikonlopun. Hyvin meni, kiitos kysymästä. Kilpailurupeaman tärkeimmästä kisasta B-finaalin voitto ja A-finaalista kolmoisvoitto. Mutta koska koiranhoito-ongelmien takia vain toinen pääsi lähtemään, niin minä jäin kennelpojaksi kotiin. Suurin osa tehokkaasta valveillaoloajasta upposi YouTuben hevostarjontaa selatessa (voiko videoista käyttää muotoa selata?). keskityin kenttäratsastukseen, koska jostain perverssistä syystä tunnen suunnatonta vetoa siihen. Varsinkin maasto-osaan. Tuo viehtymys poikikin jo edellisessä postauksessa esitellyn projekti 14/15:sta, joka alkaa tällä hetkellä kylläkin muotoutua nimelle projekti 15/16. Optimistisuus on kuulemma hyve, joten ylioptimistisuuden täytyy olla supervoima. Mutta realismin rajat ovat julmat, ja niin kauan kun kukaan ei maksa minulle useampaa tuntia viikossa, niin en ehdi aluekilpailutasolle esteissä vuodessa ja kenttä kaatuu aivan puhtaasti hevosen sekä ylipäätään treenimahdollisuuksien puutteeseen. Mutta kaksi vuotta kouluun ja esteisiin… Sitä yritän. Väärin. Teen sen.
Aurinko paistoi, oli lämmin ja minä lähdin maanantain ei-niin-onnistuneen tunnin perusteella ilman odotuksia ja hyvin vähäisellä luotolla onnistumisen tunteesta viikon kakkostunnille. Outo juttu, mutta olen huomannut vastaavan muussakin elämässä, varsinkin koirien kanssa kilpailtaessa: jos on täysin vakuuttunut asioiden menemisestä pieleen, niin homma luonnistuukin. Kaipa se kuuluu sarjaan kuolemattomat aivopierut, eli pessimisti ei pety. Nimittäin tunti meni kokonaisuutena kohtuullisen hyvin. Ei siis mikään c’est ça, le succès, mutta tyydyttävä. Siedettävä. Ehkä jopa hyväksyttävä.
Ratsastuksen opettelu vaan jatkuu. Käytännön kehityksestä en tiedä, mutta henkiselle kasvulle heppatuntien videointi on tehnyt hyvää. Nöyryyttä se ei opeta, mutta itsekriittistä silmää omiin puuhailuun kylläkin. Oppimisvauhti ei päätä huimaa, mutta olen minä edistynyt. Hiukan. Mutta olen kuitenkin. Olenhan? Torstain tunneilla en saa yleensä postauksen videolinkissä olevaa hevosta, koska se on silloin opettamassa pidemmällä olevaa kouluratsastuksen harrastajaa – silloin minä painelen vanhalla ravurilla. Maanantaisin sen sijaan onkin usein tämä ruunapoju – hassu tapaus, jonka täytyy joka kerta kokeilla kumpi meistä ehkä kutenkin olisi se pomo. Alan hissukseen oppia miten sitä pitää kohdella, että pysyy suhteet hallinnassa. Hitaasti sekin oppi tulee, mutta tulee kuitenkin.
(lisää…)
Minulla oli kolme syytä aloittaa ratsastaminen. Voi olla, että ajan myötä keksin niitä lisää aina sen mukaan mikä on tarpeeni selitellä.
Neljäs, mutta ei ehkä kantavin syy, oli että pelkään hevosia. Kammoan niitä. Epäluotettavia, ihmistä suurempia ja vahvempia elukoita. Mahdottomia lukea, niiden päähänpistoja ei kykene ennakoimaan. Pelosta on mahdollista päästä eroon siedätyshoidolla, jos mikä onkaan parempaa siedätystä kuin alistaa pedon kohde; pakottaa se ruotuun, muotoon ja omaan tahtoon.
