Olin ensimmäisen kerran elämässäni hevosen selässä viime vuoden tammikuussa. Siltä osin ratsastusurani ensimmäinen vuosipäivä oli ja meni jo. Mutta koska tässä on ollut parikin pidempää pätkää ilman tallikäyntejä, ratsastusmerkityksessä siis, niin viimeksi päätin, että seuraava tunti olisi yksivuotisratsastuskerta. Hieman yllättäen se oli tänään.
Oli tallilla mukana turistina. Minulle kerrottiin täysin ilmoitusluontoisena asiana, että koska aikuisten tunnin ohjelmassa tarvitaan tasaparit, eikä paikalla ole kuin kolme ratsukkoa, niin minä olen täydennysmiehenä. Siinä sitten seisoin pipo vinossa, talvihaalarit päällä ja talvilenkkarit narut auki ja ihmettelin, että pitäisikö minun piipahtaa kotona vaihtamassa ratsarit jalkaan ja etsimässä kypärä. Minulle huomautettiin, että ratsastin koko viime talven samoissa vermeissä ja tallilla on kypäriä, sekä nafta on sen verran kallista, ettei turhia ajoja harrasteta, joten eipä siinä muuta kuin pyyhkäisemään nokka kuivaksi ja menoksi.
Tunnin nimenä oli lipun ryöstö ja kaverina moisissa hämäräpuuhissa oli aikaisempi tuttavuuteni Jekku, suokkiruuna. Pidempään ratsastamani pv-ruuna kun oli muuttanut takaisin omistajansa luo.
Jekku oli periaatteessa valmiksi lämmitetty, koska oli ollut edellisen tunnin puuhailemassa lännenratsastusta. Joten pikapikaa satulan ja kuolaimien vaihto, koska minä en luota pelkkiin hackamoreihin. Jekku menisi ilman rautaakin suussa, mutta minä en.
Alle normaalit lämmittelykuviot, jotka lämmittivät kylläkin minua enemmän kuin juuri tuntinsa lopettanutta hevosta. Toppahousut hivenen häiritsivät, joten minusta on ilmeisesti vuoden aikana kehittynyt jossain määrin tekstiiliurheilija. Kitkaa ei ollut takapuolen alla kiiltäväksi kuluneella satulalla ja lahkeet tuppasivat nousemaan ylös. Muutoin, hämmästyttävää kylläkin, mitään sen suurempaa ongelmaa ei ollut. Kaikesta huolimatta olen ilmeisesti jossain vaiheessa oppinut hieman käyttämään jalkojanikin.
Muistutukseksi miehille. Sopivilla alushousuilla ja ratsastushousuilla on merkitystä. Naiset luottakoon urheiluliiveihin, mutta me tarvitsemme hieman enemmän tiukkuutta housuihin. Ei tunnu niin… epämiellyttävältä. Mutta on tässä hyötynsäkin. Ensimmäisessä ravinostossa sain kohtuullisen kivuliaan muistutuksen oikean istunnan merkityksestä. En sentään siirry vielä kirkkokuoroon, mutta pysyypähän hetki mielessä mikä on istuinluiden ja kivesten ero.
Jopa harjoitusravi sujui. Pitkästä aikaa. Olisi tietenkin mukava harrastaa positiivista ajattelua ja todeta taitojen parantuneen, mutta itsepetosta se silti olisi. Suokin askel on vain niin paljon helpompi, ei siinä paljonkaan taitoa vaadita. Mietinkin jonkun kierroksen aikana, että paljonkohan ratsastustuntikehuissa omassa ratsastustaidossa on osaavaa hevosta ja paljonko aitoa osaamista.
Tunnin nimi oli siis lipunryöstö. Meitä oli neljä, joka on hommaan hieman liian vähän, tai sitten ei riippuen miten asian miettii. Käytössä oli puolikas kenttä. Päädyt olivat maalilinjoja. Keskellä kenttää oli pystyssä lasten huomioviiri. Merkistä kummastakin joukkueesta toinen lähti kaappaamaan viiriä ja toinen joko yrittämään myös maaliviivaa tai estämään naapurijoukkueen ratsastajaa/ratsastajia riippuen kuka lipun onnistui saamaan. Maali tuli, kun joukkueen molemmat ratsastajat pääsivät vastustajan maaliviivan yli. Kontakteja ei ollut, sillä hevosilla oli oltava kahden metrin turvaväli.
Se mitä vaadittiin, oli yhden käden ohjasote ainakin hetken, nopeita käännöksiä, kiihdytyksiä, jarrutuksia ja hieman pelisilmää. Käytännössä puhuttiin käynnistä ja harvemmin edes ravista. Ratsastajat olivat hieman arkoja ja homma uutta, mutta suurin takaisku oli se, että kaikki hevoset eivät pitäneet puuhasta – yksi oli valmis antamaan kenkää kaikille, jotka tulivat edes 10 metrin päähän. Se rajoitti hieman potkijan joukkueen, kuin myös vastustajienkin, reittivalintoja.
Uskallan väittää, että vaikka minulla oli kentän suurin hevonen, niin minulla oli myös etulyöntiasema. Jekku kun on western-koulutettu myös. Se kääntyy ponimaisesti pennin päällä, mutta se johtui lähinnä siitä, että sille moiset käännökset olivat ns. normikauraa. Uskallan väittää, että en hirveästi repinyt suusta – toivottavasti – vaan suurin osa käännöksistä ja pyörähdyksistä tapahtuivat ulko-ohjalla ja omilla painoavuilla.
Oli outoa, että kun asiaan ei ehtinyt keskittyä, niin oman vartalon, lantion ja painon käyttö tuli paljon luontevammin. Uskoakseni ainakin.
Minua hieman arvelutti lippu itsessään, koska hevosella on taustoissaan erittäin huonoja kokemuksia raipasta. Niin pahoja, että jo pelkkä raipan ottaminen kyytiin aiheuttaa sille paniikkikohtauksen siksi hetkeksi. Omat epäilykseni olivat täysin turhia. Ruunareipas ei hittojakaan välittänyt koko hökötyksestä.
Lipunryöstö oli pahuksen hauskaa, vaikka se ei ihan käsikirjoituksen mukaan sujunutkaan. Suunnittelimmekin jo jotain muutoksia käytäntöön – kuten huivin kuljetusta lipun sijaan, ja että ryöstämisen sijaan kummallakin joukkueella on oma ”lippumiehensä”, jotka lähtevät samaan aikaan liikkeelle. Mutta tärkeintä on saada kokoon porukka hevosia, joille muiden läheisyys ei ole ongelma.
Lopputunti sitten kerrattiin vanhaa ja ajettiin hevosten intoa alas. Suomeksi: laukkaympyrää nostaen eri askellajeista. Minä sain laukat nousemaan molempiin suuntiin, ensimmäisen kerran luoja yksin tietää kuinka pitkään aikaan. Vasen on edelleen lähes mahdoton, mutta onnistui sekin. Ei se kaunista ollut, mutta hittoja siitä. Ainoa jonka olin muuttanut, oli että en yrittänyt niin pahuksesti ja pakolla ajanut omaa kylkeäni lähes kramppiin. Ohjaaminen toki unohtui, mutta onneksi hevosella oli autopilotti päällä.
Tosin omaa intoa onnistumisesta hiukan laansi se, että pollen retku kuullessaan kentän laidalta huudon ’kiitos’, niin se tipautti samalla sekunnilla parin raviaskeleen kautta käyntiin. Höpö höpö. Minä sen laukkaan nostin. Ihan oikeasti.
Loppujäähdyttelyssä päätin, ajattelematta, kokeilla yhdellä kädellä ratsastamista. Lännen malliin. Se oli nimittäin onnistunut kohtuullisen vaivatta lipunryöstössä. Sain moiseen vielä luvan, jopa kehotuksen, kentän laidalta, joten ei muuta kuin ohjat toiseen käteen ja löysää lähemmäs päätä. Yhtä äkkiä oltiinkin ravissa, eikä hajuakaan mitä olin tehnyt. Minulle muistutettiin, että moisella liikkeellä kiihdytän vauhtia, koska annan hevoselle enemmän ohjaa siirtäen samalla painoa eteen, johon hevosen on vastattava kiihdyttämällä vauhtia päästäkseen alta pois. Painoa hiven taakseni ja käsi lähemmäs satulaa, niin ravin tempo hiljeni. Aika hassua, koska normaalisti en ole koskaan saanut tuota suokkia kulkemaan hitaammin.
Kaiken kaikkiaan mukava tunti, jolla oli hyvä juhlistaa ensimmäistä vuotta. Ehkä minä seuraavan vuoden aikana opin jopa ratsastamaan.