Tyvestä puuhun noustaan
Olen parin viimeisen ratsastuskerran jälkeen ollut kohtuullisen angstinen. Johtui hyvin pitkälle siitä, että omat kuvitelmat kehittyneestä ratsastuskyvystä romahtivat kertalaakista. Muutama puomitunti, jossa ei käytännössä tarvitse mennä kuin eteenpäin ja pari metsässä sekä teillä haahuilua, jossa ei tarvitse kuin olla mukana, onnistuivat kasvattamaan luuloja omista taidoista lähes megalomaanisiin sfääreihin. Kun sitten palattiinkin kysymään, että miten perushallinta sujuu, ja vastaus oli, että ei mitenkään, niin ottaahan se päähän. Hitot, oman osaamattomuuden oivaltaminen ja luulojen hälveneminen vitutti ja rajusti.