Viime viikon tunti jäi välistä, joten tälle päivälle oli kertynyt hieman paineita. Paineita on nyt purettu. Urakalla voisi jopa sanoa. Eräässä naamakirjapäivityksessä todettiin, että ratsastaminen on hänen lajinsa. Kun tulin tunnin jälkeen tallilla selästä alas, niin päällimmäinen fiilis oli, että minulla ja ratsastuksella ei ole mitään yhteistä, eikä se missään nimessä ole minun lajini. Itseasiassa meitä kahta ei saisi laittaa edes samaan sanakirjaan. Tupakan jälkeen kierrokset olivat hieman laskeneet, mutta silti tuntuu, että ellen tee määrättyjä asioita, niin voin aivan hyvin lopettaa ratsastuksen samantien.
Alle tuli aivan uusi tuttavuus. Puoliverinen ruuna. Matalampi kuin yleensä alla oleva, mutta johan jo jossain aikaisemmassa päivityksessä totesin, että hevosen säkäkorkeuden käyttäminen (teko)syynä omalle kyvyttömyydelle on kestämätöntä. En tiennyt entuudestaan hevosesta muuta kuin että sillä pitäisi taitotaso riittää reippaasti yli omani (olipa yllätys), se olisi aika herkkä avuille (tämä mietitytti) eikä ollut sieltä aktiivisimmasta päästä liikkumaan (silti menin ilman raippaa).
Se oli satuloinnissa helppo käsitellä, eikä osoittanut mitään sen kummallisempia temppuja. Ei yrittänyt edes boksista ulos, vaikka ovi oli auki. Aivan outoa kun on tottunut tapaukseen, jonka täytyy koko ajan puuhailla jotain.
Kentällä oli aivan ensimmäiseksi kurinpalautus. Ratsastajille siis, ei hevosille. Jokainen komennettiin satulasta alas ja satuloimaan uudestaan hevosensa. Luulen, että syynä oli edelliskerralla tapahtunut erään tamman keuliminen, jonka takia ratsastaja päätti pelastautua kuolemaa halveksuvalla hypyllä. Syyksi oli arvailtu kahta tekijää. Ensimmäinen oli väärä satulointi. Satula oli ollut liian keskellä selkää, ja satulahuovat olivat olleet pahasti rypyssä. Toiseksi, enemmänkin altistavaksi tekijäksi kuin varsinaiseksi syyksi, oli ehdotettu ovulaatiota, sillä se oli ollut silloin sopivassa kohdassa kiimaa. Sillä ei ollut ähkyä, siitä ei ollut löytynyt kipeää kohtaa eikä varusteissa ollut muuten mitään huomautettava – satulasta törröttäviä nauloja tai muita kivoja yllätyksiä.
Tunnin ohjelmana oli istunta, koska siinä oli meillä kaikilla paljonkin huomautettavaa. Eli paluuta takaisin perusasioihin eräällä tavalla.
Kävelyn jälkeen kiihdytettiin aina yhtä tuttuun raviin. Ja siitä se helvetti sitten alkoi.
En tiedä kumpi vaikuttaa enemmän ravin ”mukavuuteen”, rotu vai yksilö, mutta tällä PV:llä oli minulle järkyttävän lyhyt ja töksähtävä askel. En meinannut löytää millään edes lähimain oikeaa rytmiä kevennykseen. Joko hevosen laiskuuden takia, tai luultavammin oman tahdittomuuden ja istunnan takia, sen vauhti hiipui koko ajan. Puolen kierroksen jälkeen oltiin loppujen lopuksi tilanteessa, että edettiin hitaan käynnin vauhtia, mutta askel oli kuitenkin jotain etäisesti ravia muistuttavaa. Ja sitten pysähtyi aina veto kokonaan.
Yhden asian opin, luultavasti. Tai ainakin aina yhtä vahva ehkä tai mahdollisesti. Nimittäin mitä tarkoittaa, että hevonen on pohkeiden edessä, tai jää pohkeiden taakse. En minä sitä takapuolessa tuntenut, mutta reisissä ja pohkeissa kylläkin – vaikea selittää, mutta tosiaan tuntui aivan kuin jalat olisivat olleet ikään kuin liikkuvan pallon takapuolella tukemassa liikettä eteenpäin. Ei tuo tunne koskaan pitkään kestänyt, koska ilmiselvästi en osaa ylläpitää yhtään mitään pohkeilla – mutta kuitenkin.
Harjoitusravi oli ehkä surkein pohjanoteeraus ikinä. Se ei vaan sujunut, ja pompin satulassa kuin mieletön mä oisin… Tuo on paljon korrektimpi ilmaisu kuin eräs toinen alatyylisempi, jossa puhutaan hullun jostain vähämielisen jossain. Tasapainosta ei kannata edes mainita. Puolen kierroksen jälkeen opettaja kysyi, että miksi ihmeeksi kutsuisin istuntaani, ja kun totesin, että ei hajuakaan, mutta katastrofin ainekset siitä ainakin löytyy, niin opettaja komensi jokaisen heittämään jalustimet kaulalle (siis hevosen tietysti). Siinä sitten mentiin käytännössä koko lopputunti, ilman jalustimia ravaten.
Minut laitettiin menemään ympyrää. Ensin oikeassa kierrossa, sitten vasemmassa. Kuten aina, niin oikea oli huomattavasti vaikeampaa, enkä kyennyt menemään kertaakaan täyttä kierrosta ilman, että sain vetää käsijarrusta ja pysäyttää tai tipauttaa käyntiin. Kun ei pysy satulassa, niin ei pysy. Minun horjahtelussani on aina sama kaava. Paino lähtee vasemmalle, ja korjaan sitä oikealle, jolloin oikeassa kaarrossa lähden kaatumaan sisäänpäin – yleensähän tipahdetaan liikkeessä ulos, minä kaadun aina sisään. Vasemmassa kaarrossa pysyn hiukan paremmin vauhdissa mukana, mutta tänään kun pollen askellus oli lyhyttä ja töksähtelevää, niin siinähän sitten roikuttiin harjassa kiinni.
Yhden kerran sain hiukan vauhtiakin. Oltiin oikeassa kierrossa, paino siirtyi taas kerran vasemmalle, jota tietysti kompensoin kallistumalla oikealle, jolloin lähdin liukumaan satulasta, jonka korjasin kallistumalla eteen ja viemällä oikeaa eli sisälonkkaa eteen, ja… ratsastavat tietävät mitä tapahtui. Noilla avuilla nousin mukava laukka. Äänestä päätellen siinä vaiheessa opettaja jopa hieman hermostui, koska lähti äänikomennoilla tipauttamaan laukkaa raviin. Sinänsä ihan turhaa, koska ruunan laukka oli mukavaa ja sain siinä koottua itseni mukavasti ja helposti takaisin satulaan.
Vasemmalle mentäessä sitten olikin tapahtua ensimmäinen tipahtaminen. Lähdin liukumaan hevosen sisäkyljelle oikein reilusti ja kun jalustimia ei ollut, niin ainoat hidasteet olivat vain reisin puristusvoima, kaulan päälle hyökkääminen ja pollen tukistaminen oikein urakalla. Jonkun sekunnin olin itsekin varma, että tästä lähdetään, mutta jollain ilveellä sain kivuttua takaisin kyytiin. Hyvä, että on aikuisten tunti, sillä perkeleitä tuli muutama.
Pakitan siis taidoissa ja onnistumisissa oikein urakalla. Minulle kehittyminen tarkoittaa tällä hetkellä negatiivista kehityskäyrää. Pyrin aktiivisesti pitämään selkäni suorana. Sama käsien kanssa – tosin ne vaeltelevat edelleenkin, eikä läheskään aina tasapainon horjuessa. Tein töitä jalkojen kanssa pyrkien pitämään kontaktin hevoseen ja jalat oikeassa paikalla satulavyön suhteen. Olen pariin kertaankin arvuutellut, että fuskaanko koska paikat eivät tule kipeiksi. Tänään sitä ei tarvitse arvuutella – en fuskannut. Silti tasapaino sivusuunnalla on kadoksissa, takapuoli ei pysy satulassa ja varsinkin oikea jalka irtoaa hevosesta. Syykin on selvä, ja moneen kertaan mainittu. Lantio.
Maasta katsottuna istuntani väittää, että selkäranka tekee mutkan oikealle – joka siis painaa minua enemmän vasemmalle istuinluulle. Lantio ei liiku, eikä myötää. Ratsasta siinä sitten.
Kun rääkki loppui, ja alettiin venyttelemään, niin en kyennyt kiertämään jalkoja ulos – vanha tuttu liike siis, jossa polvea nostetaan hivenen ja käännetään ulospäin ja sitten ikään kuin potkaistaan taaksepäin. Minä en saanut polvea pakotettua satulasta irti edes milliä. Tosin olin silloin jo aika väsynyt ja kipeä, mutta silti.
Niin kauan kun en käytä fysioterapiaa ja korjaa ryhtivirheitäni, niin ratsastamisesta ei tule yhtään mitään. Joten kuminuijallako tässä pitäisi paikkojaan hakata auki?
Minulla oli tunnin jälkeen selviä krampin ensioireita vasemman reiden yläpäässä suunnilleen jokaisessa mahdollisessa lihaspäässä. Lantio normaali kävelyssä tapahtuva kierto kumpaankin suuntaan sattui. Nivusissa tuntui siltä, että jokin on vähintään revennyt. Ristiselkä huusi armoa. Lantion ulkosyrjät särkivät. En ole koskaan ollut tunnin jälkeen näin kipeä ja raihnainen – odotan mielenkiinnolla millainen yö on tulossa.
Arvon lukijoille, varsinkin niille aloitteleville ratsastajille, tämän päivityksen opetus on se, että aina epäonnistuminen tai kehittymättömyys ei johdu omasta kyvyttömyydestä, vaan syy saattaa löytyä ihan puhtaasti fysiikasta.
Olen vakaasti sitä mieltä, että jokaisen aikuisen kannattaisi käydä ainakin parin kortillisen verran ratsastamassa. Vaikka siitä ei itselleen harrastusta haluaisikaan, niin satulassa olo paljastaa mielenkiintoisia piirteitä oman kehon rappeutumisesta. Ratsastamisesta, ja varsinkin sen vaikeudesta, saattaa saada itselleen sen sopivan syyn hyödyntää työfysioterapiaa – ja päästä jopa eroon niistä selkä- ja niskakivuista.
Yksi huomio loppuun. Terveisiä Ninalle – menin tänään koko tunnin turvaliivin kanssa. Tuunasin sitä alaselän lievettä lyhyemmäksi, ettei ottaisi takakaareen kiinni. Se auttaa oikeasti ryhdin kanssa. Sen kanssa saa rakennettua itselleen eräänlaisen tuen, kuin panssarin, joka auttaa pitämään itsensä asennossa. Hiostava, mutta koin sen hyödylliseksi. en verran sen kanssa saa olla varovainen, että kun väsyneenä hyppää liukuen satulasta, niin sillä saa lähes tyrmättyä itsensä, kun se nappaa satulaan kiinni ja nousee ylös leukaan.
Eikä kannata unohtaa turvallisuusnäkökohtiakaan.
Kun sain hevosen takaisiin omaan yksiöönsä, niin se osoitti ensimmäisen kerran varsinaisia ruunan elkeitä. Rapsuttelin siinä pojan (kai ruunaa saa sanoa pojaksi?) etutukkaa kun varusteet oli saatu pois päältä, niin tämä päätti vastata samalla tavalla. Ei minua ole ennen otsasängestä nypittykään. Kun käänsin selkäni lähteäkseni, niin minua napattiin turvaliivin syrjästä kiinni ja kyseltiin, josko jättäisin sen kuitenkin tallille – en jättänyt.
Ensi viikolla uudestaan.