Tilastollisesti ottaen meidän perheessä minä olen paras ratsastaja, koska en ole pudonnut hevosen selästä kertaakaan. Minna, joka on aloittanut tyypilliseen pikkutyttötapaan ratsastamisensa suunnilleen koulun kanssa yhtä aikaa ja lähtenyt liikkeelle ponien kanssa, on tullut useamminkin tonttiin.
Minä olen ollut tätä kirjoitettaessa selässä 19 kertaa, Minna… vuosikymmenten aikana aika monta kertaa. Joten kun minä selitän jotain hevosen selässä pysymisestä ja putoamisesta, niin puhun kokemattomuuden ja osaamattomuuden tuomalla väärällä varmuudella. Olen jo sen verran katsellut veden virtaamista Aurajoessa, Vanjoessa ja parissa muussa lutakossa, että tiedän totaalisen aloittelijan olevan kykenemätön kysymään, koska ei tiedä mitä kysyä, ja aloittelijan olevan kaikista vakain uskomuksissaan, koska ei muusta tiedä.
Perheessä on muutamankin kerran käsiteltyä asiaa pelko ja ratsastaminen. Riippuen vähän koska kysyy ja minkä agendan takia vastaan, niin syy ratsastuksen aloittamiseen keski-iän ehkä myöhemmän puoliskon alussa vaihtelee.
Suurin syy kuitenkin saattoi olla, että kun perheen naisväki – toinen tauon jälkeen ja toinen elämänsä ensimmäisen kerran – aloitti ratsastamisen, niin riski hevosen hankinnasta eskaloitui olistelusta aidon mahdollisuuden tasolla.
Tämä oli ongelma. Minä nimittäin pelkään hevosia. Ne ovat suuria, arvaamattomia, purevat, potkivat ja tappavat ihmisiä joka vuosi. Niiden käyttäytymistä on täysin mahdoton lukea, päinvastoin kuin toiminnaltaan selkeiden koirien.
Tutuille tuttua huttua, mutta kerrataan muutama muinainen tapahtuma.
Turun Ruissalossa oli mukula-aikana poliisien hevosia laitumella. Suuria tappajia, jotka tulivat muristen korvat ojossa viattomien lasten kimppuun, jos sattui pysähtymään aidan lähelle. Huulet ja hampaat törrössä heti käteen, huppuun ja taskuun kiinni – koulutettuja mellakkahevosia työssään. Olen kylläkin saanut toisenlaisenkin selityksen niiden käyttäytymiselle, mutta siltä se lapsena tuntui.
Intissä jouduin koiraohjaajana parin viikon kurssille Niinisaloon. Silloin siellä oli vielä hevosia. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva laitteli kärryjä hevosen perään ja komensi minut viemään jonkun hihnan hevosen vatsan alta. Minä en suostunut menemään kolmea metriä lähemmäs. En, vaikka mainittiin sanat niskoittelu, rangaistus ja sotaoikeus kapinoinnista.
Olin Rämön Tonilla ns. kennelhandina Irlannissa greyhoundeja tekemässä. Rämöille tuli valkoinen maantienvarsiponi, ja jossain vaiheessa jouduin sen kanssa lähempään tuttavuuteen – tosin enemmän ruokinnan kautta ja jonkun kerran jouduin siirtämään sitä tai hakemaan laitumelta. Vaarallinen tapaus, turpa ja hampaat kurkun korkeudella. Mutta se oli ensimmäinen, jota uskaltauduin jopa koskemaan. Veti minua viisnolla muutamankin kerran, ja opin että ei ihmisen paino ja voima hevosta hidasta jos se päättää siirtyä ojan laidalle leinikkejä popsimaan. Opin myös, että hevosen hakeminen laitumelta pimeän aikana otsalampun kanssa kuuluu sarjaan huonot ideat. Mutta tuo oli ensimmäinen hevosen sukuinen eläin, jonka kanssa jouduin aktiivisesti käsittelemään pelkoani ja hillitsemään kauhuani.
Ensimmäinen vapaaehtoinen hevosen käsittelykerta on legenda, ainakin minulle. Irlannin kokemuksia ei voida luokitella vapaaehtoiseksi, koska se kuului eräällä tavalla työhön. Tarinaan kuului karannut lämpöinen ravuri, tyhjä tie ja minä. Olen kertonut sen jo tässä blogissa.
Pitkähkö alustus, jolla yritän selittää vain sitä, että yhtälö, jossa hevoskammoinen kohtaisi kotona olevan hevosen, jota kuitenkin kaikkien olisi käsiteltävä, on kestämätön. Jotain oli siis tehtävä.
Loogisin tapa oli pakottaa itsensä hevosen selkää, aloittaa ratsastaminen. Pelkkä ajatus aiheutti kalsareiden vaihdon, mutta siitä se lähti. Tukea tarvittiin ja saatiin kotoa.
Tie ei ollut aina helppo, mutta 19 kerran jälkeen ollaan siinä tilanteessa, että uskallan hevosen kanssa samaan boksiin, uskallan käsitellä sitä ja uskallan ratsastaa. Vielä pari ratsastuskertaa sitten arvioidessani omaa tekemistäni hevosen selässä totesin, että vaikka luulin pelon hävinneen, niin näkyy se edelleen. Nyt, pari kertaa myöhemmin, väitän, että sitä ei enää näe.
En minä edelleenkään ole sinut hevosten kanssa, enkä osaa lukea niitä. Mutta oppia ikä kaikki. Oppia ja ikää on tullut sen verran vajaan puolen vuoden aikana, että tiedän jo, että rauhoittava sihinä ja suhina toimii koiran kanssa, mutta ei välttämättä hevosen kanssa.
Viime kerralla otin jopa lentävän kopin kentältä karkuun lähteneestä ruunasta. Höh, ollaan rehellisiä. Se oli tulossa tallille, ja ilmeisesti koska olin tallin lähellä ainoa miespuolinen ja ruuna oli ex-ravuri ja siten ehkä eniten miehiin tottunut, niin se tuli tyttöjen ohi minun luokseni työntäen pään kainaloon. Eli itse asiassa hevonen otti kylläkin kopin minusta, ei päinvastoin.
Oppi, jonka sain, oli että kun hevonen kumartuu ja ohjat tipahtavat jalkoihin, niin pään painaminen alas ja etujalan nostaminen ylös, että saisi ohjan jalan takaa, ei ole oikea toimintatapa. Hevonen ei taitu kuin koira, ja jos ohjat jäävätkin jumiin kavion alle, niin se sattuu suuhun. Mitään ei kuitenkaan sattunut, ja nyt tiedän miksi ohjanperissä on solki.
Varsinainen opetus on kuitenkin se, että koska en tiennyt tarpeeksi, niin olin aiheuttamassa potentiaalista riskiä. Ja koska en tiennyt tarpeeksi, niin en edes osannut pelätä riskin seurauksia. Aloittelija, joka on alkanut luottaa itseensä ja taitoihinsa, on vaarallinen tapaus. Häntä vaarallisempi on ainoastaan vahva kokemus, joka päättää oikoa mutkia, koska on kokenut.
Minulla oli vielä kymmenen ratsastuskerran jälkeen suunnattomia vaikeuksia ravata. Ihan vain siksi, että pelkäsin. Nyt potkin miettimättä hevosta raviin. Laukkakaan ei pelota, ja jos hevonen ei nouse laukkaan, niin se johtuu kehnosta tekniikasta, ei omasta henkisestä vastahangasta. Minulla hevonen on hiessä tunnin jälkeen, jos vaan tunnin ohjelma on sallinut kovemman liikuttamisen. Niin olen hiessä minäkin. En pelosta, vaan koska ratsastaminen on aika raskasta. Sen kehutaan olevan hyvää treeniä. Suurin osa tuntieni muista hevosista ei ole hiessä.
Minä olen ratsastanut suurimman osan tunneistani itseäni edistyneempien kanssa. En todellakaan nopean kehittymiseni takia – minä olen ollut hidas oppimaan – vaan varmasti lähinnä aikataulutusten takia. Jatkokurssilaisia on kuitenkin enemmän kuin alkeita, ja viisikymppisen laittaminen ekaluokkalaisten tyttöjen kanssa ei ole motivoivaa kenellekään.
Mutta olen siis koko ajan ratsastanut itseni parempien kanssa, tai ainakin kauemmin ratsastaneiden joukossa. Jos minulla on nyt koossa se noin 20 ratsastuskertaa, niin muilla on vuosia yhtä paljon takana.
Minä olen ottanut suurimman osan kiinni. Jos jatkan harrastusta, niin syksyllä olen heistä taidoissa ohi selvästi. Selvin merkki tästä on jo mainittu: minulla hevonen on hiessä, heillä ei.
Nyt on pakko tehdä taas selventävä sivuhyppy. Minä en ole urheilullinen. Minusta (huippu)urheilu on aina ollut yhteiskunnan syöpä sen kaikilla tasoilla. Minä en ole hyvässä fyysisessä kunnossa ja lihasvoimaa on sen verran kuin laiskalla keski-ikäisellä miehellä on. Suurin fyysinen rasitus on ollut kahvikupin nosto ja tupakan sytyttäminen. Vatsaakin löytyy, enemmän kuin reisilihaksia.
Minä jaksan kuitenkin ratsastustunnin. Ei se ole ylitsepääsemätön fyysinen koetus. Itse asiassa jokainen, joka on liikkunut edes kohtuullisesti ja omaa normaalin peruskunnon, pärjää ilman mitään ongelmia ratsastuskoulun harjoitustunnin.
Vaikka miehillä on, kiitos sukupuolen, aina enemmän fyysistä voimaa kuin saman aktiivisuuden omaavilla naisilla (testosteroni on hieno asia), niin erolla ei ole mitään merkitystä. Silti suurin osa saman ikäluokan, ja nuorempienkin, naisista vakiotunneilla ei jaksa pidempää ravityöskentelyä. He kokevat itsensä uupuneiksi. He eivät vaadi itseltään, eivätkä he vaadi hevoselta. Kun ei vaadi, niin ei kehity.
Se, että suomalaiset ratsastuskoulut ovat täynnä naisia, jotka kävelyttävät hevosta selkä ylpeästi suorana tunti ja vuosi toisensa jälkeen, pohjaa pelkoon. Hevosta pelätään, rasitusta pelätään ja putoamista pelätään. Heti kun hevonen tekee jotain äkkinäistä, tai se ei tee äkkinäistä, niin heitetään ohjat jalkoihin, nostetaan kädet pystyyn ja luovutetaan. Siksi heidän ratsastusharrastuksensa rajoittuu kenttätunteihin ja maastoa pelätään kuin ruttoa.
Minulla on ollut muutamia vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Osa johtunut hevosesta, osa minusta ja suurin osa molemmista. Vaikka ne eivät ole kivoja olleetkaan, ja jonkun kerran on pelästynyt kunnolla, niin niistä on oppinut. Pelästyminen ja pelko ovat kaksi eri asiaa – uskokaa pois, minä tiedän.
Nyt mennään ehkä sovinistisuuden puolelle. Väitän, että kyseessä on sukupuoliero.
Jopa tällainen lässy kuten minä, on aggressiivisempi kuin tuo tuntiharrastusnaisten enemmistö. Vaikka pelottaa, niin annetaan mennä ja jos ei menetytä, niin lopetetaan koko rumba. Mutta ihmettelemään ei jäädä. Ehkä perussyy on testosteronissa, ehkä se juontuu lapsuuteen ja mitä silloin on tehty tai jätetty tekemättä.
Jos on jo lapsena ollut vauhtia, kontakteja ja kolhinut itseään, niin ei edes vanhemmiten kolauksia pelkää. Ei niistä kukaan pidä, ja niitä pyrkii välttämään varsinkin kun kun tietää mitä voi seurata, mutta ne riskit eivät estä toimintaa.
Ehkä tähän perustuu se, että vauhdista pitävät hullut ponitytöt hittoakaan pelkäävät putoamista hevosen selästä – he ovat niin useasti lähteneet kuin se kuuluisa naton ohjus ponin niskan yli, että ovat jo oppineet putoamisen olevan kuitenkin useammin kolaus ylpeydelle kuin aitoa tuskaa.
En silti ymmärrä. Miten voi harrastaa 20 vuotta hevosia ja ratsastusta ja edelleenkin pelätä koko hommaa? Minä tulin harrastukseen mukaan kauhusta kankeana ja vaihtoalushousut mukana, eikä minulla mennyt pelon kampittamiseen kuin 20 ratsastuskertaa.
Olen kuullut parikin selitystä. Ensimmäinen on, että vaikka naiset ylimaallisella kivunsietokyvyllä elvistelevätkin, niin he kuitenkin pelkäävät kipua. Toinen, että ylipainolla (läskissä ei ole muuta voimaa kuin vapaan pudotuksen vetovoima) ei ole voimaa, ja heillä on jatkuvia tasapaino-ongelmia jos vauhti ja suunta muuttuu nopeammin.
Kolmas selitys on ollut, että minulla ei ole hajuakaan mistä selitän.
Minun ratsastusurani rajoittuu kolmeen hevoseen, joista yhdellä olen ollut selässä vain kerran – mutta se olikin sitä suurempi vatipää. Kokeneillakin on vaikeuksia hillitä sen vauhtia ja pitää suunta, ja minä olin sen selässä heti urani alussa. Opinpa kuitenkin sen, ettei selästä heti putoa – se yksi läheltä piti tilanne oli juurikin tämän kanssa, ja että en tullut tomuun (tai lumeen siihen aikaan) johtui täysin tuurista. Yksi on ex-ravuri ja toinen enemmänkin heti ratsuksi opetettu. Näillä kolmella on kuitenkin yksi yhteinen tekijä: ne ovat kaikki suokkeja. Minä en siis ole koskaan ollut lämpöisen selässä, enkä siinä pyörityksessä.
En ole myöskään koskaan hypännyt. En ole myöskään koskaan ollut maastossa, jossa hevonen voi yhtä äkkiä skitsoilla postilaatikkoa tai odottanut metsätiellä että tukkirekka menee ohi. Minulla siis varmuus omasta pelottomuudesta ja toisten arkuuden arvostelu perustuu puhtaasti tietämättömyyteen sekä kokemattomuuteen. Samaten oma suhtautuminen putoamiseen saattaa muuttua ensimmäisen kerran jälkeen.
Silti en ymmärrä, miksi ei kentällä aitojen ympäröimänä voisi vaatia itseltään ja hevoselta enemmän. Tai mitä nautintoa saa vuosikymmenen arkuudesta.
