Jos on tarpeeksi tavoitteellinen laihduttaja, niin dieetin aikana alkaa liikkumaan. Mahdollisimman paljon ja usein ns. rasvaa polttavalla sykealueella. Liikkuminen on useimmiten hyväksi, mutta se ei laihduta. Kaloreiden vähyys laihduttaa, eli mitä et syö.
Laihdutuskuurit epäonnistuvat säännöllisesti yhdestä ja vain yhdestä syystä: noudatetaan sellaista ohjelmaa, johon ei pysty loppuelämäänsä.
Laihtuminen vaatii elämäntapamuutoksen. Jos laihtuminen perustuu
- kaiken kivan karsimiseen,
- yksipuoliseen ruokavalioon, josta ei suuremmin edes pidä
- jatkuvaan näläntunteeseen
niin taatusti päätyy jojo-laihduttajien sekalaiseen seurakuntaan.
Syömistapojen muutos täytyy olla lopullista. Siksi luopumisajatuksesta luovutaan, ja keskitytään vähentämiseen. Osa saattaa nauttia askeesista, mutta suurin osa ei.
Ja väitän, että eivät ne loputkaan niin onnellisia ole – tai miten muuten selitetään se yliampuva positiivisuus ja maukkaan puuttumisen ylistys, varsinkin laihdutuksen vuosipäivinä; selittelyltä se kuulostaa, yritykseltä vakuuttaa itselleen tehneesä hyvän valinnan. Olen ennenkin sanonut, mutta toistetaan: moinen kuulostaa keskeneräiseltä surutyöltä.
Toki voi aloittaa jollain työteliäällä ja usein myös maksullisella ohjelmalla. Sillä pääsee alkuun ja joskus jopa kiihdytettyä laihtumisvauhtia, mutta se on silti vain lyhytaikaista. Sen jälkeen syöminen on muutettava järkevämmäksi, sellaiseksi jonka kanssa pystyy elämään vuosikymmeniä.
Jokainen aikuinen suomalainen tietää, että kun syö enemmän kuin kuluttaa, niin lihoaa. Ja että kyse on nimenomaan liiasta rasva- ja sokerimäärästä. Kun molempia leikataan, niin laihtuu.
Nimenomaan leikataan, ei jätetä pois.
En minä lihonut siksi, että söin suklaata. Minä lihoin siksi, että söin suklaata joka päivä. Paljon.
Yksi tapa vähentää on siirtyä karkkipäivään. Voi sitä aikuisetkin noudattaa, ei se vain lapsille ole tarkoitettu. Silloin ostetaan jotain hyvää, mutta ei täytetä ostoskoria sillä hyvällä. Ei osteta viittä Fazerin suklaalevyä, vaan yksi riittää. Tai ei ahmita Maxi-Tuplaa, vaan yksi tavallinen.
Toinen lihottava tekijä on liikaa syöminen. En minä koskaan yhteen lautaselliseen tyytynyt. Kaksi oli minimäärä, useimmiten kolme. Joskus jopa neljä, eikä puhuta joulusta.
Ei tuossa ole enää kysymys mausta nauttimisesta, vaan ihan puhtaasta ahneudesta. Kun ahneuden laittaa kuriin ja syökin nauttien sen yhden lautasellisen, niin suurin osa laihtuu jo ihan sillä.
Ainoa, josta joutuu luopumaan, on määrä. Ei hyvyys.
Minä söin eilen yhden Lidlin myymän Favorinan marsipaanipötkön. 175 grammaa puhtaita kaloreita (788 kcal). Todella hyvää, jos marsipaanista tykkää. Ei minun laihdutuskuurini siihen kaadu, se ei edes lihota.
Toki ylitin päivän laskennallisen kalorirajan, mutta se oli vain sinä päivänä. En minä tänään moista syö. Tänään tosin juon yhden oluen, mutta sekään ei lihota. Ihan siksi, että en istu iltaa oluttuopin kanssa viikolla – ja juon vain yhden, maun vuoksi.
Illalliseni oli
- lautasellinen chililtä maistuvaa tomaattista juureskeittoa, 164 kcal
- yksi Lidlin paistopisteen vehnäsämpylä, 174 kcal
- tölkki Auran tummaa, 225 kcal
Kyllä, nuo kaksi lisuketta antoivat kumpikin yksinään enemmän kaloreita kuin varsinainen ruoka. Mutta edelleenkin annoksen energia oli vain 563 kcal. Ei se ole mitään. Minulla on 1600 kcal rajaan matkaa vielä 600 kcal, joka sallii ihan mukavan iltapalan. Tai jos käyttäisin terveellisempää, mutta hiukan hitaammin laihduttavaa 2200 kcal/vrk, niin voisin syödä illalla vaikka mitä – kuten suklaata. Tai ottaa viskisiivun.
Jos jokainen syöty ekstrakalori lihottaisi, niin minä painaisin puolen tonnia – enkä edes liioittele. Lihominen on yhtä vähän suoraviivaista kalorilaskentaa kuin laihtuminenkin.
Treenaaminen laihduttaa huomattavan vähän. Se jossain määrin kiihdyttää toki laihtumista, koska energiakulutus kasvaa, mutta merkitys on vähäinen. Plus kun samaan aikaan vähennetään syömistä ja ruuan sulatukseen sekä muuhun käyttöön uponneet kalorit säästyvätkin – nettohyöty vain pienenee.
Käsitys siitä, että matalatehoinen, mutta ajallisesti pidempi aerobistyyppinen rasitus auttaisi polttamaan rasvaa, on vahingossa tai tarkoituksella tehty väärinymmärrys siitä miten keho tuottaa energiaa.
Kun mennään kestävyystyyppisesti, niin keho tuottaa lihastyön vaatimat kalorit rasvalla. Kun rasitus loppuu, niin loppuu myös rasvan käyttö.
Kun mennään voimalla, nopeudella ja korkeilla sykkeillä – anaerobistyyppisesti – niin energian tuottoon käytetään glukoosia. Sokeria. Mutta kun rasitus loppuu, niin keho siirtyy rasvan käyttöön, koska täytyy korjata, paikata, kehittää ja täyttää varastot uudestaan.
Lopputulos on, että rasvaa palaa ihan yhtä paljon tai vähän. Kyse on vain siitä kumpi tekeminen on mukavampaa.
Laihdutuksessa treenin merkitys on muutaman kuukauden ajan ja yhteensä pari kiloa. Toki jos kuuluu siihen ylipainoisten joukkossa laihdutuskuureista melskaaviin, joiden tavoite on nimenomaan laihtua pari kiloa rantakuntoa varten, niin homma toimii. Muilla se itseasiassa aiheuttaa pettymyksen, kun hiestä ja väsymyksestä huolimatta laihtuminen alkaakin hidastumaan.
Huonoihin uutisiin voidaan lisäksi laskea sekin, että osa liikunnan myötä kiihdytetystä laihtumisesta ei olekaan läskiä. Kun mennään miinuskaloreille ja samaan aikaan tehdään rasittavaa työtä, niin aletaan menettämään lihasmassaa. Toki tilanne lähtee korjaantumaan, kun laihtuminen lopetetaan, mutta silti.
Kaloreiden leikkaaminen ei ole temppu eikä mikään. Jokainen osaa sen, ja kyse onkin halusta. Sen sijaan ravitsemuksen (kirjoitan koko ajan koirataustan takia ruokinnan… onneksi delete toimii) parantaminen niin, että se kattaa rasituksen vaatimukset, voikin olla hieman hankalampaa – mutta ei paljon. Jos ei osaa, niin käyttää ammattilaista apuna, tai googlettaa.
Laiska saa laihdutettua ihan samalla tavalla kuin aktiivinen. Mutta paikat eivät tule timmiksi, enkä nyt puhu mistään fitness-ulkonäöstä, vaan ihan heltta-akselista. Siksi liikuntaankin kannattaisi kiinnittää huomiota.
Plus fysiikan parantaminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi, kun ikää tulee lisää. Itseasiassa siinä kuudenkympin jälkeen aletaan olla tilanteessa, että pyritään vain ylläpitämään, mutta uuden tekeminen ei enää luonnu. Siltä osin olen puuhastelemassa ihan viimeisinä mahdollisina aikoina.
Monikohan nelikymppinen Suomessa ajattelee, että alan tekemään joitain – huomenna, koska onhan tässä aikaa. Niin minäkin tein. Ja yhtä äkkiä se aika loppui.
Omia syömisiään ei ole pakko seurata. Omaa aktiivisuuttaankaan ei ole pakko seurata. Mutta jostain motivaatiota haetaan, enkä ole ihan ainoa tässä maailmassa, joka joutuu hakemaan sen jostain mitattavasta. Laittaa asioita ylös.
Vaikka kaloreita ei ole pakko laskea (itseasiassa laskeminen saattaa kääntyä itseään vastaan, kuten joka päivä punnitseminen), niin se saattaa auttaa pitämään itsensä kurissa. Minulla väheni eräänlainen itsepetos aika paljon, kun aloin laittamaan ylös mitä söin.
Ruokapäiväkirjan saa toki tehtyä ruutupaperillakin. Tai excelillä. Mutta kalorien automaattinen laskeminen helpottuu huomattavasti, kun käyttää jotain appi/ohjelmaperusteista päiväkirjaa tai kalorilaskuria.
Moisia on vaikka kuinka paljon tarjolla – laihdutus on iso bisnes. Osa on perusteiltaan ilmaisia, osassa on raotettava lompakkoa heti ja osa haluaa rahaa vain ekstrapalveista.
Käytännössä aina kun mennään maksulliselle puolelle, niin hinta on 40 – 50 euroa vuosi. Ei se mahdoton ole, mutta kun niitä 5 – 10 euron kuukausimaksuja tuppaa kertymään aika paljon muutenkin; suoratoistot, pilvipalvelut jne.
Minä käytän iPhonessa appia FatSecret. Kokelin muutamia ja tämä oli helpoin, varsinkin omien reseptien käytössä. Ja mikä parasta, ilmainen osuus riittää minulle.
