Kun tekee jotain sellaista, jota ei välttämättä haluaisi tehdä, niin tarvitaan joku motivaattori. On sitten ihmisestä kiinni mikä sellainen moottori on. Jollain se on pirteä instakuva joka treeniaamu, jollain terveydellinen pakko tai, kuten minulla kuntoilun ja laihdutuksen kanssa, mitattava data.
Jos data alkaa näyttää siltä, että nyt ei edetä, niin minulla alkaa motivaatio rapistua. En todellakaan ole liikunnallinen tai edes liikuntamyönteinen henkilö, joten nykyinen urakka vaatii hieman enemmän kuin useimmat ymmärtävätkään. Varsinkin, kun asiaa on peilattava myös perustavaa laatua olevan laiskuuden sekä tekemisessä ja innossa on/off-taipumuksen suhteen.
Minulla on puhelimessa ensimmäinen Apple Watchin kautta saatu treenimerkintä 26.9.2020. Tänään on 1.11.2020. Tarkoittaa, että nyt on kuusi viikkoa täynnä Uutta Ja Aktiivista Elämää™ — pääsääntöisesti lauantain lepopäiviä lukuunottamatta joka hemmetin päivä vähintään 30 + 30 minuuttia liikkumista, joka itseasiassa vakiintui hyvin äkkiä 40 + 40 minuutiksi. Lauantain levotkin ovat hieman suhteellinen käsitys. Varsinaisia en-tee-mitään päivä on ollut tasan kaksi.
Minut paremmin tuntevat ovat olleet hieman ihmeissään. Jokainen nimittäin oli varma, että luovun viikon kuluttua. Rehellisesti sanottuna, niin uskoin minäkin.
Teknokraattista ei, niin ilman kelloa tuo ei olisi onnistunut. Siinä on se minun motivaattorini.
Kun laihduttaa, niin painoa ei saisi seurata joka päivä. Mieluummin vain yhtenä päivänä viikossa, mutta aina samana päivänä. Minulla se on ollut maanantai. Samaten paino pitäisi punnita aina suunnilleen samaan aikaan aamulla ja samanlaisten aamutoimien jälkeen, ennen syömistä.
Aloitin tavoitteellisemman laihdutuksen painosta 102 kiloa, viikkoa aiemmin kuin kuntoilun. Muutama päivä ennen huomista viikkopunnitusta paino oli 96,5 kg. Se tarkoittaa 5,5 kg kuuden viikon aikana, vajaa kilo viikossa on ihan siedettävää.
Henkistä ongelmaa on syntymässä siinä, että tein välipunnituksen viikolla. Minulla oli paino maanantaina 96,7, keskiviikkona 96,5 ja eilen lauantaina 96,5. En siis ole laihtunut koko viikkona yhtään.
Olisi lohdullista ajatella, että on tullut lihasta saman verran kuin mitä jotain piiloläskiä on hävinnyt, mutta tiedän ettei tuo pidä paikkaansa. Joten joku mättää, olenko pysäyttänyt painonlaskun törmäämällä säästöliekkiin? Mahdollista, mutta hieman ihmetyttäisi moinen. Ja silti painoa olisi pitänyt häipyä ainakin se puoli kiloa.
Olen ollut tuhma aiemminkin ja tehnyt välipunnituksia. Hieman samanlainen trendi on ollut ennenkin, viikolla paino laskee hitaasti tai ei ollenkaan, ja sitten maanantaina on hävinnyt se noin kilo.
Tuossa ei ole mitään järkeä. Ei minun treenissäni ja aineenvaihdunnassani ole mitään sellaista, joka polttaisi yhtä äkkiä läskiä (tai vähiä lihaksia) sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.
Ihmettelin asiaa samalla kun täytin pyykkikonetta ja yritin muistella kumpi lokero on esipesua ja kumpi varsinaista pesua varten. Keräsin vaihtovaatteet treeniä ja suihkua varten vajaaksi — ja jäin tuijottamaan vaatekasaa.
Minä elän korvessa. Korona ei ole vaikuttanut elämääni pätkääkään. Sosiaalinen eristäytyminen on aina ollut yhtä suurta. Tarkoittaa sitä, että pyöritän samoja vaatteita koko ajan, koska ei tarvitse piitata. Pääsääntöisesti minulla on kierrossa esimerkiksi yhdet verryttelyhousut ja kahdet collegehousummat.
Koska treenikerrat ovat hyvin pitkälle vakioita, niin pyykinpesu on vakiota ja vaatteiden kierto on vakiota. Järkyttävää sinänsä, en ole koskaan ollut rutiineihin luottava henkilö, vaan enemmänkin elävä esimerkki ajopuuteoriasta. Toisaalta, ajatumista tämäkin rutiininomainen elämä on.
Ynnäilin hetken aikaa ja totesin, että minulla ei ole samat housut jalassa kuin maanantaisin. Vaihdoin collegen tilalle ohuemmat verryttelyhousut ja vaa’alle: 95,4. Olin laihtunut päälle kilon vaatetuksen mukaan.
Joten, ehkä en kuitenkaan vielä luovuta laihduttamisessa.
Olin tyytyväinen ja hyppäsin juoksumatolle. Ensimmäinen 500 metriä maton nopeudella 5 km/h ja seuraava viissatanen 5,2 km/h. Sen jälkeen 5,5 m/h urakka loppuun.
Ensimmäinen kilometri oli pakkopullaa. Mutta koska ei ollut enää lepopäivä, niin jatkoin taaperrusta. Kun toinen kilometri tuli täyteen, niin teki mieli lopettaa, mutta päätin tehdä edes se kolme kilometriä. Kun se täyttyi, niin tein forrestgumpit ja jatkoin kävelyä, vaikka se ei kivalta tuntunutkaan. Nelosen tullessa täyteen juoksumaton moottori alkoi taas tuoksahtaa, joten tipautin vauhdin maleskeluun 4 km/h ja kävelin sitä ehkä nelisen minuuttia, että sain 50 minuuttia työaikaa täyteen.
Kilometrit ovat kellon huutamia, eli matto näytti aina jonkun parisataa metriä enemmän, mutta moisella ei todellakaan ole kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä.
Tein perään kuutisen minuuttia hyvin kevyttä yläkropan lihastyötä pienillä niiauksilla vastuskumia käyttäen. Se siitä ja suihkuun.
Fressinä sitten ihmettelin, että on se kumma, ettei kunto parane yhtään. Tiedän, teen liian vähän liian kevyesti ja silti haluaisin urheilutason tuloksia nopeasti. Mutta silti — miksi hikoilla, kun se ei sinänsä laihduta ja kuntokaan ei parane.
Otin liikunta-appin auki, koska halusin nähdä missä sykkeet ovat käyneet. 40 minuutin kävelylenkki näytti tältä:
Syvemmät notkahdukset sykkeessä eivät tarkoita mitään. Kello on vaan epäonnistunut rannemittauksessa. Lopun nopea lasku on 4 km/h vauhdilla tehty maleksiminen, jota omassa terminologiassani kutsun palauttavaksi jäähdyttelyksi (joojoo, tiedän ettei ole).
Samaa käyrää se koko ajan piirtää, vaikka mitä tekisi.
Otin auki 1.10.2020 aamulenkin, eli tasan kuukauden aikaisemman. Silloin meni näin:
Älä anna nimen ulkokävely hämätä. Se on vain appien eri nimeäminen, mutta harjoitus itsessään on ihan sama sisällä juoksumatolla kävely.
15 minuuttia ja olen silloin kävellyt mallilla
- 1 minuutti @ 4 km/h
- 1 minuutti @ 4,5 km/h
- 3 minuuttia @ 5,0 km/h
- loppuun 5,2 km/h
- yhteensä hiukan päälle kilometri
Kun noita kahta käppyrää vertailee, niin olenhan minä kehittynyt kuukaudessa aika paljon. Jaksan kovempaa kauemmin ja syke ei nouse enää ylös. Eihän aamun 4 km kääpiömaratooni loppunut oman jaksamattomuuden takia, vaan koska en halua rikkoa juoksumattoa.
Ehkä voisin opetella hieman kiittämään itseäni joskus — en vain pidä moista kovinkaan kannustavana, koska mielestäni saavutus ei ole kiitoksen arvoinen ja aina voisi tehdä paremmin.
Kyllä – kuudesta viikosta työtä taputin itseäni olkapäälle ja kehuin hyvin tehdystä työstä, hieno poika (klik ja palkka, koiraihmiset ymmärtävät). Samaan aikaan muistutin, että vanhoilla tuloksilla ei ole mitään arvoa ja noinkohan tämä jatkuu edes vuodenvaihteeseen… kyllä, olen parantumaton.
Pointti on siinä, että olin vakuuttunut, että en laihdu. Silti laihdun. Olin myös vakuuttunut, että mitään fyysistä kehitystä ei tapahdu. Silti jaksan enemmän ja kauemmin. Ilman mitattavaa dataa olisin jäänyt vellomaan itsesääliin ja epäonnistumiseen, joka olisi taatusti syönyt motivaation.
Nyt luovutamisen sijaan aloin rakentamaan itselleni treeniohjelmaa. Core, etureidet ja kädet kuntoon (ja nopeasti, tietenkin).
