Se oli sitten ratsastustunti taas. Mitäpä tuosta… Opin kuinka lujaa ruunaa saa ottaa, kun se on vakaasti mielipuolta, että ihminen ei ole edes hidaste, jos haluaa karsinasta pois ja sen voi mielin määrin runtata karsinan seinää vastaan. Kävi pojunpuoli hiukan iloisilla fiiliksillä, koska naapurissa oli varsottu viime yönä. Hivenen ehkä vaikutti, että oli kuulemma ollut hivenen vajaalla liikuttamisella jonkun aikaa. En olisi muuten uskonut, että vaikka takajalka on ylhäällä, niin saman puolen reidellä pystyy paukauttamaan päähän tavallisen lujaa. Olisin siinä vaiheessa halunnut iskeä kaviokoukun palleihin, mutta turhaa huitomista se olisi ollut ruunan kanssa. Sen verran koville laittoi kuitenkin aloittelevan papparatsastajan, että ensimmäistä kertaa en saanut hevosta satuloitua yksin – edes riimulla kaltereihin sitominen ei auttanut. Olin hiestä märkä – eikä harjaaminen, kaviot, satulointi ja kuolaimet yleensä niin ylirasittavaa ole ollut. Oudon paljon muuten sattuu, kun hevonen seisahtaa varpaiden päälle ja killittää samalla suoraan silmiin ilman aikomustakaan siirtää jalkaansa. Mainitsiko joku sanan dominanssi…
Tunti oli minulle vanhan kertaamista. Muut opettelivat RK-ohjelmaa tallin kisoihin, mutta kun en koe olevani kovinkaan motivoitunut moiseen leikkikouluratsastuskilpaan – varsinkin kun siitä ilosta saisi maksaa hivenen enemmän kuin tavan ratsastustunnista – niin minä keskityin hiomaan oman osaamiseni ydinkohtia. Suomeksi: niitä juttuja, joissa mättää ja joiden tiedän mättävän: perusasioita siis.
Minä siis ravasin. Suurimman osan tuntia ja enemmän tai vähemmän laajaa ympyrää. Kaipa sen ympyrän merkitys oli ohjaamisen ja/tai asettelun vahvistaminen. Suurin merkitys oli varmaan siinä, että kun muut meni uralla ja minä päädyssä ympyrää, niin kukaan ei ollut kenenkään jaloissa. Minä en kuulemma aina noudata yleisiä liikennesääntöjä, mikä on kylläkin kateellisten panettelua. Jos minä ohjaan, niin se tapahtuu aina harkitusti. Suoraan purjehtimiset ovatkin joskus mallia vie sie, mie vikisen.
Suurimmat ongelmat minulla ovat kehno keventäminen, täydellinen rentouden puute ja kädet – unohdetaan ryhti, sille minä en voi yhtään mitään. Harjoitusravissa uskoisin osaavani istua, ainakin jotenkin.
Keventäminen alkaa sujua. Tai siltä se tuntui. Koska kukaan ei tälle kertaa kuvannut, niin saan säilyttää illuusioni. Pari kertaa keveässä ravissa meno oli aivan mahdotonta: oli kuin olisi istunut nopean kiviporan päällä, liike oli todella nopeaa. Samalla jalat alkoivat heilua – siis minulla – eestaas. Kaipa silloin heppa meni sitä kuuluisaa peitsiä. Vaikea sanoa, enhän minä hevosen jalkoja näe. Villin tuntuista se kuitenkin oli.
Rentoutumiseen en osaa sanoa mitään. Mutta yritin todellakin keskittyä siihen. Sitä en sitten tiedä, että mikä tulee yhtälöstä kun oikein yrittää olla yrittämättä…
Ne kädet. Kolme kohtaa:
- kyynärpäät nousevat sivuille
- nyrkit nousevat ylös
- ohjasote tiukkenee, menee siis käsijarru päälle
Nyt oikein yrittämällä yritin pitää kyynärät kyljessä, hartiat rennompana ja haistatin pitkä kolmen nyrkin säännölle. Laskin nyrkit alaspäin, itseasiassa kaulan sivuille, jolloin ohjasliikkeet lähtevät enemmänkin reisiin päin. Ja käännöksissä koitin parhaani mukaan välttää viemästä ulkokautta harjan yli sisäpuolelle – moinen liike(virhe) ei näämmä tehosta kääntymistä, se lopettaa sen. Välillä sain pakan pysymään koossa, välillä en. Kaipa se siitä. Mutta Minnan ei tällä kertaa tarvinnut huutaa käsiä alas minulle kuin tusinan kerran. Eikä se kironnut minulle kertaakaan aiheesta – ehkä siksi, että tunnilla oli kolme muutakin ihmistä.
Ja kun ympyrää mentiin, niin minulla oli aikaa keskittyä myös asennon ja pohkeiden merkitykseen moisessa loivassa käännöksessä. Ja kuten aina, niin hetken se joskus onnistui.
Tällä hevosella on välillä taipumusta pelleillä ratsastaessakin. Ei se ilkeä ole. Se on iloinen ruuna, joka haluaa paikoin pitää päänsä. Mutta kun ravataan vasenta kiertoa, niin kentän portin jälkeen äkkikäännös oikean kautta takaisin ja jarruttaminen ei ole kivaa. Siinä voi tipahtaa, kun sekä suunta ja vauhti yhtä äkkiä muuttuu. Vaikka sanonkin, että en ole oppinut ratsastamaan, niin sen verran on oppia tullut näiden luupäiden kanssa, että en minä ensimmäisenä enää selästä alas tule. Ensimmäinen kerta tuli (taas) yllätyksenä, koska olin keskittynyt omaan itseeni ravissa, en hevoseen. Toinenkin kerta tuli (puoli)yllätyksenä, koska en uskonut sen tekevän moista enää uudestaan. Kolmatta kertaa ei enää tullutkaan, koska Minnan neuvojen myötä osasin ennakoida sen, eikä ohjaksista enää ryöstettykään väärään suuntaan. Sen jälkeen se ei enää yrittänyt moista koko tunnin aikana. Kyllä se sitä harkitsi, mutta opin jo lukemaan merkit ennakkoon – tällä kertaa setä oli elukkaa fiksumpi.
Sitten oli vanhat tutut – ei kiinnosta enää ravi, lyönpä jarrut kiinni. Aikaisemmin se sai palkkion moisesta, koska se sai pysähtyä tai siirtyä käyntiin minun keräillessä itseäni ja hengitystäni. Nyt tulee jo uudestaan pohjetta ja ohjanperää. Ei se sitä montaa kertaa tehnyt.
Laukan nostoakin olisi voinut harjoitella loppupuolella, mutta olin jo niin väsynyt, että ei ollut mielenkiintoa. Minua ei tietoisesti pelota laukassa, mutta en ollut aivan varma kuinka hallinta sujuisi, joten jätin väliin. Yhden kerran piti kokeilla, mutta kun apujen suunnitteluun meni kentän pitkä syrjä, niin se siitä sitten.
Yhteenveto tunnista? Vaikea sanoa. Minä en enää kahden videoinnin jälkeen usko pätkääkään omiin tuntemuksiin. Mutta silti sanoisin, että rutiinitunti, eikä sieltä huonoimmasta päästä. Ensi kerralla keskityn laukkaan.
Mutta on ratsastaminen raskasta.