Tuli hölmön pitkä tauko ratsastamiseen. Elämme yhden auton politiikkaa ja kun toinen osapuoli on viikon iltavuorossa ja sen jälkeen 10 päivää Oulun suunnalla greyhoundien SM-kilpailuissa, niin tunneille on hieman hankala päästä. Lohdutin itseäni, että tauko on välillä paikallaan ja kunto sekä taito kehittyvät levossa. Lihastreenin suhteen tuo pitääkin paikkaansa, mutta kerron uutisen. Jos ei tee lihastreeniä, niin makoilu ja laiskottelu ei kehitä yhtään mitään. Lihasmuisti ei myöskään kehittynyt, tämän päiväisen ratsastusrupeaman perusteella ainakaan.
Minna oli Oulussa kisaamassa koirien kanssa pitkän viikonlopun. Hyvin meni, kiitos kysymästä. Kilpailurupeaman tärkeimmästä kisasta B-finaalin voitto ja A-finaalista kolmoisvoitto. Mutta koska koiranhoito-ongelmien takia vain toinen pääsi lähtemään, niin minä jäin kennelpojaksi kotiin. Suurin osa tehokkaasta valveillaoloajasta upposi YouTuben hevostarjontaa selatessa (voiko videoista käyttää muotoa selata?). keskityin kenttäratsastukseen, koska jostain perverssistä syystä tunnen suunnatonta vetoa siihen. Varsinkin maasto-osaan. Tuo viehtymys poikikin jo edellisessä postauksessa esitellyn projekti 14/15:sta, joka alkaa tällä hetkellä kylläkin muotoutua nimelle projekti 15/16. Optimistisuus on kuulemma hyve, joten ylioptimistisuuden täytyy olla supervoima. Mutta realismin rajat ovat julmat, ja niin kauan kun kukaan ei maksa minulle useampaa tuntia viikossa, niin en ehdi aluekilpailutasolle esteissä vuodessa ja kenttä kaatuu aivan puhtaasti hevosen sekä ylipäätään treenimahdollisuuksien puutteeseen. Mutta kaksi vuotta kouluun ja esteisiin… Sitä yritän. Väärin. Teen sen.
Minua on ratsastamisen suhteen vaivannut koko ajan tavoitteiden puute. En minä perusluonteeltani ole mikään pedantti tuloksen metsästäjä, mutta joku syy harrastaa saisi olla. Pelkkä puuhailu hevosten kanssa ei riitä. Ovat varmasti mukavia eläimiä ja ymmärrän, että tytöille määrätyssä iässä hevoset voivat olla koko elämä, mutta ei minulle. Ratsastaminen on ”Se Juttu”, eivät hevoset itsessään. Kilpaurheilu olisi sopivan kannustavaa, mutta lajin löytäminen tuntui vaikealta. Nyt kun taidot ovat hiukan lisääntyneet, ja rohkeus roimasti, niin vaihtoehto pelkälle puskaratsastamiselle alkaa hahmottua.
Aurinko paistoi, oli lämmin ja minä lähdin maanantain ei-niin-onnistuneen tunnin perusteella ilman odotuksia ja hyvin vähäisellä luotolla onnistumisen tunteesta viikon kakkostunnille. Outo juttu, mutta olen huomannut vastaavan muussakin elämässä, varsinkin koirien kanssa kilpailtaessa: jos on täysin vakuuttunut asioiden menemisestä pieleen, niin homma luonnistuukin. Kaipa se kuuluu sarjaan kuolemattomat aivopierut, eli pessimisti ei pety. Nimittäin tunti meni kokonaisuutena kohtuullisen hyvin. Ei siis mikään c’est ça, le succès, mutta tyydyttävä. Siedettävä. Ehkä jopa hyväksyttävä.
Jos laskuni stemmaavat, niin se oli 16. kerta tänään, kun reisien välissä oli 600 kiloa kastroitua miehistä lihaa ja täysin kontrollissa. Feministin toiveuni siis – harmi, että en ole femakko. Se, että aloitin ratsastamisen talvella, ja että taitojen sekä varsinkin tasapainon kehittyminen on ollut kivinen tie, niin vasta nyt tehdään reippaammin laukkatyöskentelyä. Kai perusteiden opettelua saa sanoa laukkatyöskentelyksi, siis sitä että nostaa myötä- ja vastalaukkaa (huomatkaa opittu fakkiterminologia)? Kaipa jotain kehitystä on jossain tapahtunut, vaikka välillä on tehnyt mieli ampua (virtuaali)luoti päähän tämän harrastuksen tiimoilta. (lisää…)
Jekusta on ilmeisesti tulossa lähes vakioponini tunneille. Hauska ruuna, joka hymyilee vedättäessään minua
Se oli sitten ratsastustunti taas. Mitäpä tuosta… Opin kuinka lujaa ruunaa saa ottaa, kun se on vakaasti mielipuolta, että ihminen ei ole edes hidaste, jos haluaa karsinasta pois ja sen voi mielin määrin runtata karsinan seinää vastaan. Kävi pojunpuoli hiukan iloisilla fiiliksillä, koska naapurissa oli varsottu viime yönä. Hivenen ehkä vaikutti, että oli kuulemma ollut hivenen vajaalla liikuttamisella jonkun aikaa. En olisi muuten uskonut, että vaikka takajalka on ylhäällä, niin saman puolen reidellä pystyy paukauttamaan päähän tavallisen lujaa. Olisin siinä vaiheessa halunnut iskeä kaviokoukun palleihin, mutta turhaa huitomista se olisi ollut ruunan kanssa. Sen verran koville laittoi kuitenkin aloittelevan papparatsastajan, että ensimmäistä kertaa en saanut hevosta satuloitua yksin – edes riimulla kaltereihin sitominen ei auttanut. Olin hiestä märkä – eikä harjaaminen, kaviot, satulointi ja kuolaimet yleensä niin ylirasittavaa ole ollut. Oudon paljon muuten sattuu, kun hevonen seisahtaa varpaiden päälle ja killittää samalla suoraan silmiin ilman aikomustakaan siirtää jalkaansa. Mainitsiko joku sanan dominanssi…
