Minua on ratsastamisen suhteen vaivannut koko ajan tavoitteiden puute. En minä perusluonteeltani ole mikään pedantti tuloksen metsästäjä, mutta joku syy harrastaa saisi olla. Pelkkä puuhailu hevosten kanssa ei riitä. Ovat varmasti mukavia eläimiä ja ymmärrän, että tytöille määrätyssä iässä hevoset voivat olla koko elämä, mutta ei minulle. Ratsastaminen on ”Se Juttu”, eivät hevoset itsessään. Kilpaurheilu olisi sopivan kannustavaa, mutta lajin löytäminen tuntui vaikealta. Nyt kun taidot ovat hiukan lisääntyneet, ja rohkeus roimasti, niin vaihtoehto pelkälle puskaratsastamiselle alkaa hahmottua.
Esteet, hyppääminen, tuntui mukavalta – vaikka en sitä vielä aidosti ole edes päässyt tekemään. Kun pengoin hevosaiheisia videoita YouTubesta, niin havahduin kenttäratsastuksen maailmaan. Se vaikuttaa sellaiselta, jota haluaisin tehdä. Siihen kuuluva pakollinen kouluratsastusosio arveluttaa, koska minulle ei koskaan kehity tarkkaa hevosen hallintaa, mutta ehkä sen oppisi riittävän hyvin.
Käynnistin projektin 2014/2015. Kaksi porrasta. Vuonna 2014 osallistun estekilpailuun. Oikeaan, ei pelkästään tallin sisäiseen. Unohdetaan luokka ja taso, kunhan kyse on ns. aidosta kilpailusta. Vuosi lisää ja 2015 osallistun kenttäratsastuksen kilpailuun. Minun täytyy siis vuodessa oppia ratsastamaan hyvin, ja kahdessa vuodessa vielä paremmin. Kova haaste.
Tuo tavoite on sen verran ylhäällä, että en saavuta sitä kerran tai kaksi viikossa tunnin ratsastamalla. Tarvitaan enemmän. Enemmän tunteja maksaa, ja vaativampi opetus maksaa vielä enemmän. Joten projekti 14/15 toteutuu vain, jos onnistun nopeahkolla aikataululla hankkimaan sopivat sponsorit itselleen. Nopea siksi, että tätä kirjoitettaessa ollaan jo kesäkuun puolessa välissä – aika kuluu. Suomessa on neljä vuodenaikaa, eikä talvella suuremmin esteitä harjoitella ja maastoa vielä vähemmän, joten aikaa ei ole turhan paljon.
Onko joku joskus sanonut, että haasteiden olisi oltava helppoja?
Jos/kun projekti käynnistyy, niin siitä tulee lähes reaaliaikainen seuranta tekstillä, kuvalla (liikkuvalla ja pysäytetyllä) sekä äänellä miten viisikymppinen totaalialoitteleva setäratsastaja laitetaan niin fysiikaltaan kuin ratsastustaidoiltaan kilpailukuntoon. Ehkä se motivoisi muita miehiä ratsastukseen – sillä niin esteissä kuin kentässäkin riittää sekä vauhtia että vaarallisia tilanteita. Mahtava mahdollisuus promota ratsastusta urheiluna – ja ohessa omaa bisnestään.
Jos en yhteistyökumppania löydä, niin sitten tarkistetaan projektin nimeä, ja siitä tuleekin 15/16.
Toki tuon tavoitteen saavuttamiseen vaaditaan sellainenkin asia kuin kilpailuun sopiva hevonen – mutta sitä murehdin myöhemmin. Sekin on nimittäin ratkaistavissa.
Näissä ajatuksissa lähdettiin tallille. Ja vanhaan tuttuun tapaan tultiin tallilta takaisin huomattavasti kevyemmällä itseluottamuksella.
Olenko ehtinyt mainita, että ravissa keventäminen alkaa jo sujua? No, ei sujunut tänään. Olenko myös kehunut, että harjoitusravi on minulle helppoa? Unohtakaa moinen tyhjänpuhuminen, ei sujunut sekään.
Minulla nimittäin vaihtui hevonen. Alle tuli edellisiä hieman matalampi tamma. Laiskahko, omapäinen – juuri sellainen bitch mitä ne joskus voivat olla.
Harjatessa tuli kerran hammasta, olkapäähän. Silloin tönäisin kylkeen ja käskin olla kuten hyvin käyttäytyvän naisen kuuluukin. Häntä heilahti melkein naamaan ja neiti päätti poistua paikaltaan. Nappasin harjasta kiinni ja totesin että jos ei kuitenkaan. Sain karvat ojennukseen ja heilautin satulan selkään. Siinä vaiheessa kun sain satulavyötä kiristettyä yhden reiän, niin sain lempeän vinkin unohtaa moiset hömpötykset: hampaat upposivat olkapäähän. Torppasin pään syrjään ja sain vastaukseksi silmien pyörittelyä, ja pienen pissamerkin – kiima päällä. Suitset käteen ja tammapieni painoi päätään alas. Oikeaoppisesti ohjat niskalle ja oikea käsi kaulan alta pään syrjälle vasemman syöttäessä kuolaimia suuhun. Siinä vaiheessa upposi hampaat rystysiin. Ihmisen pitäisi olla aika aktiivinen, eikä koskaan reaktiivinen varsinkaan eläinten kanssa. Joten minä purin täysin reaktiivisen vaistomaisesti tammaa korvaan saman tien; olen harrastanut sitä kiukuttelevien koirien kanssa, niin miksi ei sitten hevosillekin. Eihän painoeroa ole edes viittäsataa kiloa. Pelleily loppui siihen. Loppui niin totaalisesti, että sain kiskoa sen miltei väkisin kentälle.
Kyllä pallilliset ovat helpompia, vaikka pallit olisi vietykin.
Tunti oli peruskauraa (hauska sanaleikki hevostelun parissa). Laukan nostoja, laukkaympyrää sekä siirtymiä raviin ja käyntiin.
Tamma oli matalampi kuin edeltävät ruunapojat, mutta suoraan sanoen sitä ei niinkään huomannut. Se oli nimittäin pyöreämpi. Koska tiesin, että tällä tunnilla ei harrasteta hyppäämisen alkeita, niin jätin suosiolla jalustimet pidemmäksi. Kengän korkojen yläreunan tasolla. Opettaja katseli hetken aikaa, totesi että polveni ovat liian edessä ja jalat koukussa lyhentäen niitä varmaan kaksi reikää. Reiän ainakin. En ole koskaan ratsastanut niin pitkillä jalustimilla, tuntui oudolta.
Nyt sain jalat taaemmas eli suunnilleen sinne missä niiden pitäisi ollakin. Ja siitähän ne vaikeudet sitten alkoivat. En nimittäin saanut enää yhtään tukea jalustimista. En edes sen vertaa, että olisin saanut ne pysymään paikoillaan. Joko jalkaterä pomppi jalustimissa, tai jalka upposi liian syvälle. Ei auttanut kantapäiden painaminen, ei jalkapöydän lihasten jäykistäminen, ei varpaiden levittäminen. Samalla kun tappelin jalustimien kanssa, niin pohkeiden kontakti hävisi kokonaan. Ravaa siinä sitten.
Vakiohuuto oli tänään, että minulla siirtyi jalat liiaksi eteen. Mutta kun siirsin niitä taaksepäin, niin pito satulaan hävisi. Siis oikeammin hevoseen. Tosin kuulin muilta, että heillä on ollut tuolla tammalla aivan samanlaisia ongelmia.
Tiedän, että hyvän ratsastajan on osattava ratsastaa erilaisilla hevosilla ja satulilla. Mutta minä en ole hyvä. Olen itse asiassa aika surkea. Sen ravi oli hirveä. En tiedä onko sillä pitkä vai lyhyt askel, mutta luoja mitä tärinää se oli. Kevennyksessä en ehtinyt ollenkaan mukaan. Harjoitusravissa pompin kuin heikkomielinen. Mutta sillä on kuulemma huomattavan vaikea ravi istua. Lohduttavaa.
Satula ei sopinut minun takapuoleeni ollenkaan. Se näyttikin paljon lyhyemmältä kuin mitä ruunapojilla on ollut. Kyse ei ollut pelkästään optisesta harhasta, sillä en oikein mahtunut etu- ja takakaaren väliin. Tai siltä se ainakin tuntui. Todella epämukava. Minulla on nyt ensimmäisen kerran takapuoli hivenen kipeä, eikä se vauhdista johtunut.
Mainitsinko jo, että tamman perhana oli hidas ja/tai laiska? Tämän tapauksen ravi, ravistelusta huolimatta, meni suunnattoman hitaasti eteen päin. Ei alkanut ainakaan vauhti pelottamaan. Sama juttu laukan kanssa – ruunapojat kävelivät nopeammin kuin tämä ravasi, ravasivat vauhdikkaammin kuin mitä neiti laukkasi.
Olen ehkä jossain aikaisemmassa postauksessa kiukutellut kun edellä menevät kulkevat hitaammin ja itse joutuu joko ohittamaan (hyihyi), volttaamaan tai jäädä odottelemaan. Tämä tamma on ollut yksi niistä hidastelijoista.
Kuulin myös, että sitä on välillä hankala saada ylipäätään vauhtiin ilman raippaa. Siinä minulla ei ollut ongelmia – ilmeisesti olen kovempi otteissani kuin rouvaratsastajat, tai jotain. Sillä on myös taipumusta sopivissa kohdin lyödä jarrut kiinni ja painaa turpa kenttään kun löytyy jotain mielenkiintoista – pari neitiä on on tehokkaasti halaillut niskaa siinä vaiheessa. Minulla se yritti moista kerran, mutta jos jotain olen oppinut, niin ei minulta ihan aloittelijamaisesti ohjia kädestä ryöstetä. Pää ylös, turpa rintaan ja ravilla eteen päin. Kaipa se mietti, että tämä ei ihan ollut se toivottu palkkio, eikä siksi toista kertaa yrittänyt.
Tamma on kuitenkin monen suosiossa, enkä ihan ymmärrä syytä. Minua valaistiin aiheesta. Se osaa työnsä aika hyvin niin halutessaan, joten osaavampi pääsee sen kanssa harjoittelemaan kouluratsastuksen alkeita. Mutta suurin syy on se, että se ei vie lujaa.
Laukannostot menivät peppulleen. Taas. Pariin otteeseen sain sen laukkaan, mutta en pohkeilla. Se vaihtoi ravilta koska olin ympyrässä, vetäisin ohjista ylös ja työnsin lantiolla eteen ja sivulle. Nyt olisi kiva sanoa, että tein sen tarkoituksella, mutta se johtui kylläkin siitä, että kun jalustimet karkasivat ja jalat heiluivat kun yritin saada jotain järkevän oloista aikaiseksi pohkeilla, niin tasapaino hävisi – eli rehellinen horjahduskin toimii näämmä laukannostossa. Seuraavan kerran tein sen tarkoituksella, ja nousihan se laukkaan – mutta ei ylläpitänyt sitä.
Amputoin kohta jalkani.
Ilmeisesti pitäisi keskittyä enemmän asettamaan hevonen, mutta mitä hemmetin hyötyä siitäkään on, jos jalat eivät pysy paikallaan eikä varpaat jalustimessa. Huoh.
Tuntuu siltä, että tästä projektista venyy sellainen ikuisuusprojekti pian.