Laukka. Taas.
Olin tehnyt ennen tätä tuntia kohtuullisestikin mielikuvaharjoituksia. Ei niillä kroppaa saa tottelemaan, mutta minulle etu tulee siitä, että minun ei tarvitse enää kentällä miettiä mikä jalka menee eteen ja koska. Ainakaan periaatteessa. Jos tapahtuu mitä tahansa yllättävää tai poikkeuksellista, niin ajatukset karkaavat ja mistään ei tule enää mitään. En tiedä miten hommat hoituvat muissa ratsastuskouluissa, mutta omien kokemusten ja kuulopuheiden mukaan sama ongelma vaivaa joka paikassa: aloittelijat eivät ymmärrä mitä heille sanotaan, eikä kukaan kysy – mennään vaan ja toivotaan että mennään hiukan edes sinnepäin. Se vähä mikä ajatuksissa on, pitäisi pysyä koottuna ja järjestyksessä. Siksi mitään yllättävää ei saisi tapahtua. Mutta kun niitä kuitenkin tulee, kaikenlaisia, niin nekin pitää ottaa vain oppimismahdollisuuksina.