Minulle on tulossa viidennelle vuodelle kääntyvä lv-ruuna. Pelle kuten tuon ikäiset usein ovat, ja osaa hiukan perusteita. Sellainen, josta saa taidolla ja hiukan tuurilla rakennettua haluamansa hevosen. Toivottavasti on tuuria, koska taitoa ei ole, ja heppa on luultavasti-ehkä-mahdollisesti viimeinen hevoseni. Jäädään yhtä aikaa eläkkeelle. Tuon perustan soisi rakennettavan kunnolla. Tai ainakin rakennettavan.
Säännönmukaisesti aloittelijat kyselevät kirjavinkkejä ratsastuksesta. Yksi syy on halu oppia lisää ja enemmän, varsinkin käytäntöä tukevaa teoriaa, kuin mitä ratsastustunneilla saa. Toinen syy on halu oppia ymmärtämään mitä siellä tunnilla hoetaan. Jos peräänanto liitetään aikuisviihteeseen, niin voin kuvitella mistä on kyse, mutta ratsastuksessa… vuoden ja liudan selitysten jälkeen en ole edelleenkään hajullakaan. Jotenkin se liittyy hevosen asentoon liikkeessä, miten se liikkuu, ja peräänanto on ilmeisen tärkeä asia, koska siitä koko ajan höpistään, mutta miten se selässä tuntuu tai miltä se edes näyttää?
Tämä on Ronja. Ronja on 11v ja tamma. Säkäkorkeus huimat hiukan yli metrin, mutta Ronjaa ei saa kiusata siitä. Se ei johdu siitä, että Ronja olisi jotenkin vajaa. Ronjan kuuluu olla tuollainen, koska Ronja on shetlanninponi. Ronjalla on liinatukka ja se näyttää muutenkin hiukan suokilta – paitsi että on tynnyri.
Meillä on siis paksu ja oikein hemmetin ahne shettis. Tai on on hieman asioiden edelle menemistä, koska Ronja on vasta maksettu, mutta ei vielä noudettu. Muutto tapahtunee tällä viikolla ja vasta sitten aidosti tiedetään mitä tulikaan hankittua. Mutta nopean tapaamisen suhteen kyseessä on ihan kelpo poni, joka on ainakin tottunut ihmisiin – eri kokoisiin, ikäisiin, värisiin ja sukupuolisiin. Pitäisi kestää painoa selässä ja kuormaa takana. Muut ostaa mönkkärin, meille tulee ajolle opetettu poni.
Olenko koskaan maininnut, että olen paikoin kohtuullisen kilpailuhenkinen? Ei kilpailu itseisarvona minun elämääni ohjaa, mutta en todellakaan pidä häviämisestä. Minulla ei myöskään riitä kärsivällisyys tahkoamiseen jos en kehity sitä vauhtia kuin itse olen itselleni määrännyt. Moisista henkisistä ”tallimääräyksistä” puuttuvat toki selvät välitavoitteet, jotka ovat aidon menestyksen salaisuus, vaan käytän mittarina aina vastapuolta – jos häviän, en ole onnistunut. Siltä osin siis ratsastaminen saattaa olla minulle jonkin asteisen henkisen kehittymisen mahdollisuus (en usko, mutta mahdollista se on). Jos minut laittaa tunnille, jossa muut ovat itseäni vähemmän oppineita, niin turhaudun. Jos tunnilla on itseäni parempia, niin turhaudun, koska en pärjää vertailussa. Jos joku nyt kysyy, että miksi sitten ratsastan, jos ainoa lopputulos on turhautuminen, niin vastaus on, että kaikki edellä mainittu oli yksinkertaistusta.
Ootko sie vähän omituinen ? Miksi sie haluat näyttää kaikelle kansalle kuinka onneton sie oot ? Sie vaan luulet että kukaan on kiinnostunut sun ratsastuksistas !!!! Lopettaisit kun sie et osaa etkä sie koskaan opikaan ! Etkö sie ollenkaan piittaa millaisen kuvan iteistäs annat ?
Eilen oli torstain ratsastustunti, koska eilen oli torstai. En saanut videota itselleni enkä teille, koska olin ottanut mukaan kameran ja muistikortin, mutta en akkua. Kaksi kolmesta on kuitenkin ihan hyvin. Ei olisi ollut paljon kuvattavaakaan. Alla oli tyypilliseen torstaitapaan se ravurin ruuna, joka ei laukkaa kuin joskus, peitsaa yhtä paljon ravaa ja aika usein kääntyessä puskeekin lapa edellä suoraan. Tunti oli pelkkää laukan nostoa, eli käytännössä minulle ravia ja peitsiä. Nosti se pariin otteeseen laukankin, mutta ei sitä iloa muutamaa askelta pidemmälle riittänyt. Pariin otteeseen ja muutaman hetken opettajan mukaan näytti siltä, että minä jopa ratsastan. Ei se itseltä siltä tuntunut. Oikeammin tunnin jälkeen oli sellainen olo, että meni aika äitiinsä tällä kertaa ihan joka suhteessa. Alkaa tuntua siltä, että minulla on ehkä turhan usein tuntien jälkeen epäonnistumisen fiilikset päällimmäisenä, ei onnistumisen ilo. On se silti hauskaa puuhaa, haluaisin kuitenkin enemmän ja nopeammin.
