Tilastollisesti ottaen meidän perheessä minä olen paras ratsastaja, koska en ole pudonnut hevosen selästä kertaakaan. Minna, joka on aloittanut tyypilliseen pikkutyttötapaan ratsastamisensa suunnilleen koulun kanssa yhtä aikaa ja lähtenyt liikkeelle ponien kanssa, on tullut useamminkin tonttiin.
Minulla on yksi aukko harrastajan perussivistyksessä ja se on hevosluentojen ja -klinikoiden puute. En ole käynyt, kun ei ole ollut tarvetta. Alussa kyse oli ratsastuskoulusta, jossa en voinut vaikuttaa yhtään mihinkään ja hevonen oli van väline varsinaiseen puuhaan: ratsastukseen. Kaikesta hypestä huolimatta suurin osa ratsastajista ei harrasta hevosia, vaan ratsastamista. En minä sen kummallisempi ole, paitsi että sanon tuon arkipäivän fakta ääneen. Mutta oma hevonen on muuttanut tuota painotusta.
Pelko on vahvimpia vaistoja, eikä siitä meinaa päästä yli. Ratsastuspelko, hevoskammosta puhumattakaan, on vaikea voitettava.
Minulla on viisivuotias nuorukainen. Oikeasti se täyttää 5v vasta muutaman kuukauden kuluttua, mutta hevosmaailman tapa laskea ikävuodet on hieman outo. Nuori hevonen on siitä näppärä, että siitä saa tehtyä omanlaisensa, mutta toki niissä rajoissa, jotka sen luonne ja muutama muu piirre asettavat. Kuten suurin osa tietää, niin tuossa kaavassa on yksi hallitsematon muuttuja. Jotta nuoresta saisi muokattua mieleisensä, niin pitäisi hallita muokkaaminen. Minä en hallitse.
Satakunnan Kansa uutisoi säikähtäneestä hevosesta, joka oli painellut pitkin 8-tietä Porin suunnalla. Tuossa oli koossa kaikki katastrofin ainekset, aivan samalla tavalla kuin jos hirvi olisi mennyt vauhdilla liikenteen joukossa. Hevonen on samanlainen pakoeläin ja aivan yhtä arvaamaton, mutta painaa välillä enemmän kuin hirvi. Jossain määrin pidän pienenä ihmeenä, että liikenneonnettomuuksia hevosten kanssa ei tapahdu enempää.
Eilen oli torstain ratsastustunti, koska eilen oli torstai. En saanut videota itselleni enkä teille, koska olin ottanut mukaan kameran ja muistikortin, mutta en akkua. Kaksi kolmesta on kuitenkin ihan hyvin. Ei olisi ollut paljon kuvattavaakaan. Alla oli tyypilliseen torstaitapaan se ravurin ruuna, joka ei laukkaa kuin joskus, peitsaa yhtä paljon ravaa ja aika usein kääntyessä puskeekin lapa edellä suoraan. Tunti oli pelkkää laukan nostoa, eli käytännössä minulle ravia ja peitsiä. Nosti se pariin otteeseen laukankin, mutta ei sitä iloa muutamaa askelta pidemmälle riittänyt. Pariin otteeseen ja muutaman hetken opettajan mukaan näytti siltä, että minä jopa ratsastan. Ei se itseltä siltä tuntunut. Oikeammin tunnin jälkeen oli sellainen olo, että meni aika äitiinsä tällä kertaa ihan joka suhteessa. Alkaa tuntua siltä, että minulla on ehkä turhan usein tuntien jälkeen epäonnistumisen fiilikset päällimmäisenä, ei onnistumisen ilo. On se silti hauskaa puuhaa, haluaisin kuitenkin enemmän ja nopeammin.
Minulla oli kolme syytä aloittaa ratsastaminen. Voi olla, että ajan myötä keksin niitä lisää aina sen mukaan mikä on tarpeeni selitellä.
Neljäs, mutta ei ehkä kantavin syy, oli että pelkään hevosia. Kammoan niitä. Epäluotettavia, ihmistä suurempia ja vahvempia elukoita. Mahdottomia lukea, niiden päähänpistoja ei kykene ennakoimaan. Pelosta on mahdollista päästä eroon siedätyshoidolla, jos mikä onkaan parempaa siedätystä kuin alistaa pedon kohde; pakottaa se ruotuun, muotoon ja omaan tahtoon.
Suurin osa tutuista tietää, että aloitin ratsastamisen. Kun lähemmäs viisikymppinen mies, ilman aikaisempaa hevostaustaa, hetero ja ilman pedofiliataipumuksia ilmestyy tallille, niin onhan se eräänlainen tapaus. Ravipuolella kukaan ei olisi edes päätään kääntänyt, mutta tuntihevostelussa olen poikkeus. Tallilla, jossa käyn, meitä miehiä on hämmästyttävän paljon: kolme taitaa olla luku. Ratsastaminen olikin mielenkiintoista puuhaa, ja huomattavasti vaikeampaa kuin olin luullut.
