Toiset oppivat asioita kuuntelemalla, yhdet näkemällä ja jonkun täytyy tehdä. Minä en itseasiassa tiedä olenko enemmän auditiivinen vai visuaalinen oppija. Sitä on usein yritetty selvittää, mutta turhaan. Riippuu ilmeisesti hyvin paljon opittavasta asiasta.
Olin syyslomasäätöjen takia väärällä tunnilla. Ehkä siitä syystä alle oli määrätty vanha suokkituttu, Kelpasi minulle, sillä kaksi edellistä kertaa hannoverilaisen kanssa eivät olleet ns. menestystarinaa. Halusinkin takapuolen alle korkeampaa ja pidempiaskelista tapausta. Vanha tarina elämästä – kun omat taidot eivät riitä, niin säädetään kalustoa. Siksi toiseksi tarvitsin estoitta tunnin, joka kohentaisi hieman mielialoja. En saanut, osaksi ilman omaa syytä kylläkin ja näillä eväillä mennään taas viikko.
Taasen tunti takana. Pelkkää ravityötä. Sanoisinko, että aika puuduttavaa sanan erittäin laajassa merkityksessä. Toki sitä pitää työstää, koska se on kuitenkin käynnin lisäksi pääasiallisin tapa liikuttaa hevosta eteenpäin. Käyntiähän ei tarvitse harjoitella, koska sen jokainen osaa luonnostaan. Törmäsin tuohon väitteeseen taannoin, enkä ole samaa mieltä. Liian moni lakkaa ratsastamasta käynnissä ja rojahtaa perunasäkkinä kyytiläiseksi. Se, että hevosella annetaan löysää, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että itse saisi lopettaa työn tekemisen. Mutta toki selässä on välillä kiva ihan vain rötköttääkin. Rentouttavaa.
Pitäisi aina luottaa fiiliksiin. Kun kysyttiin, että haluaisinko tulla tänään tunnille, niin olisi pitänyt kieltäytyä. Väsytti, eikä oikein huvittanut. Mutta ajattelin, että se saattaa olla hyväkin asia, koska ei olisi liikkeellä ainakaan ylioptimistisena. Haluja vei hiukan sekin, että tiesin tuolla tunnilla olevan pikkutyttöjä hieman liikaa. Lisäksi minulla oli tunne, että tässä mennään saman kaavan mukaan kuin viikko sitten, eli itse asiassa minun tehtäväni on vain lämmittää hevosta seuraavalle länkkäritunnille. Olen ehkä väärässä, mutta silti en aivan ymmärrä miksi minua nyt laitetaan koko ajan ponityttöjen kanssa samalle tunnille. Ehkä kyse on vain niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin että se on ainoa sopiva väli, jossa minulle sopivan kokoinen ruuna on vapaana – ja muut osaavat pitää paremmin puolensa. Täytyy varmaan siirtyä takaisin vakiotunnille, koska minusta tämä laita-minut-sopivaan-väliin-koska- on-kesä-eikä-minulla-ole-päivällä-merkitystä systeemi ei nyt ihan toimi.
Olen jo muutamaan kertaan vinkunut ja valittanut ratsastuksen kurjuutta, kuinka mikään ei onnistu. Anellut edes yhtä onnistumisen hetkeä, että saisi motivaation takaisin. Nyt voin tyytyväisenä sanoa heti alkuun, että tänään meni omalla mittapuullani hyvin ja sain sen pitkään kaipaamani onnistumisen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että josko tätä hommaa voisikin jatkaa. Ehkä kuitenkin on mahdollisuuksien rajoissa, että opin ratsastamaan. Joskus.
Torstai on toivoa täynnä, sanotaan. Minulle se tarkoitti tällä kertaa ratsastustuntia. Ensimmäisen kerran varmaan neljään viikkoon, en jaksa laskea. Työkiireitä, auto-ongelmia, selän kiukutteluja. Sain selkäni kohtuullisen pahasti jumiin ja kipeäksi kun tein yhden vapaaehtoisprojektin. Käytännössä yhtä mittaa koneella istumista puolitoista vuorokautta, nukkumatta, liikkumatta ja pirullisella määrällä kahvia. Koska ruoto oli hetken aikaa kohtuullisen kipeä, niin jäi venyttelytkin. Ja kun moisen jättää hetkeksi väliin, niin se unohtuu sitten kokonaan. Lienee aika ryhdistäytyä taas tai kohta ei ole millä ryhdistäytyä.
Kun näin tallilla hevoslistan, niin ensimmäinen ajatus oli, että voi perkele, mä tulen niin tippumaan satulasta tänään. Alle oli laitettu viime kerran uusi tuttavuus, hannoverilainen ex-herra. Viime tunti oli yhtä tuskaa, ja tiesin että samoilla nuoteilla ja sävelillä mentäisiin tälläkin kertaa. Minua ei suuremmin lohduttanut, että tuolla pv-ruunalla on vaikea ravi; minä siellä selässä kuitenkin olen pomppimassa.
Rästitunti saatiin sitten hoidettua eilen alta pois. Nyt voin keskittyä täysillä tämän päiväiseen vakiotuntiin. Joopajoo. Minut oli sijoitettu itseäni vastaavaan seuraan, joten ratsastelin ala-astelaisten ponityttöjen kanssa. Juuri lukemaan oppineet shettiksillään ja minä, viisissäkymmenissä, suokkiruunan kanssa. Sanotaan vaikka näin, että minulle oli tunnin kovin vauhti. Naperot harjoittelivat ravia, volttia ja lopussa hieman laukannostoa. Nyt olisi vaarallisen maukas tilaisuus esittää närkästynyttä ja repiä ranteet auki, kun joutuu tuhlaamaan tunnin moiseen perusteiden perusteisiin – mutta se olisi aika kaukana totuudesta. Minulla ei olisi ollut mitään tekoa edistyneiden aikuisten tunnilla, sillä pikkulikat vetivät minua taidoissa ja oppimisessa aivan sen kuuluisan viisnollan edestä.
Olen parin viimeisen ratsastuskerran jälkeen ollut kohtuullisen angstinen. Johtui hyvin pitkälle siitä, että omat kuvitelmat kehittyneestä ratsastuskyvystä romahtivat kertalaakista. Muutama puomitunti, jossa ei käytännössä tarvitse mennä kuin eteenpäin ja pari metsässä sekä teillä haahuilua, jossa ei tarvitse kuin olla mukana, onnistuivat kasvattamaan luuloja omista taidoista lähes megalomaanisiin sfääreihin. Kun sitten palattiinkin kysymään, että miten perushallinta sujuu, ja vastaus oli, että ei mitenkään, niin ottaahan se päähän. Hitot, oman osaamattomuuden oivaltaminen ja luulojen hälveneminen vitutti ja rajusti.
Olenko koskaan maininnut, että olen paikoin kohtuullisen kilpailuhenkinen? Ei kilpailu itseisarvona minun elämääni ohjaa, mutta en todellakaan pidä häviämisestä. Minulla ei myöskään riitä kärsivällisyys tahkoamiseen jos en kehity sitä vauhtia kuin itse olen itselleni määrännyt. Moisista henkisistä ”tallimääräyksistä” puuttuvat toki selvät välitavoitteet, jotka ovat aidon menestyksen salaisuus, vaan käytän mittarina aina vastapuolta – jos häviän, en ole onnistunut. Siltä osin siis ratsastaminen saattaa olla minulle jonkin asteisen henkisen kehittymisen mahdollisuus (en usko, mutta mahdollista se on). Jos minut laittaa tunnille, jossa muut ovat itseäni vähemmän oppineita, niin turhaudun. Jos tunnilla on itseäni parempia, niin turhaudun, koska en pärjää vertailussa. Jos joku nyt kysyy, että miksi sitten ratsastan, jos ainoa lopputulos on turhautuminen, niin vastaus on, että kaikki edellä mainittu oli yksinkertaistusta.
